Lohikäärme

Ihmiset oppivat tarinoista. Näissä tarinoissa yhdistyy haluni keksiä tarinoita ja pyrkimykseni opettaa jotakin liikkumisesta, terveydestä ja ihmisyydestä.

Vuorella asuu Lohikäärme, näin kerrottiin. Tästä todisteena ei ollut kuin vanhojen höyrähtäneiden kertomukset, ja ajoittain Vuoren rinteestä nouseva savu. Yhtä kaikki, Nuorukainen halusi mennä asian tarkistamaan.

Nuorukaiset haluavat aina mennä Lohikäärmevuorille, koska ovat uhkarohkeita. Tai oikeastaan eivät kunnolla käsitä oman kuolemansa mahdollisuutta. Olla nuori on olla kuolematon, tai ainakin uskoa niin syvällä luissaan.

Tämä Nuorukainen ei kuitenkaan halunnut mennä Vuorelle maineen, seikkailun tai edes niiden rikkauksien vuoksi joista tarinoitiin. Nuorukainen halusi nähdä Lohikäärmeen, koska oli haltioitunut lentämisestä. Mahdollisuus vapauteen, jonka lentäminen soisi kiehtoi Nuorukaista enemmän kuin mikään. Linnutkin lensivät, toki, mutta nämä joutuivat pelkäämään petoja ja välttelemään ihmisten ansoja. Ei se Nuorukaista kiehtova asia oikeastaan ollut lentäminen, vaan vapaus. Ja mikä olisi vapaampi kuin Lohikäärme?

Nuorukainen ei ollut vapaa. Häntä kiellettiin lähtemästä vuorelle. Mutta koska nuoret ovat kapinallisia, tämä ei totellut. Salaa hän pakkasi reppunsa ja lähti aamulla niin varhain ettei leipurikaan ollut vielä uuninsa tulipesää sytyttänyt.

Nuorukaisen matka Vuorelle kesti päivän pari, mutta tämä kertomus ei kerro matkasta. Tämä kertoo päämäärästä. Sillä Nuorukainen löysi Vuoren ja sen kyljessä olevan luolan, ja astui sisään.

Luola oli laaja ja syvä. Mitä syvemmälle Nuorukainen kulki luolassa, sitä pistävämmäksi kävi ilmassa leijuva rikinkatku kävi. Lopulta Nuorukainen päätyi suureen, avoimeen tilaan, kuin jättiläisten ammoin louhimaan saliin. Salin keskellä oli valtava ryökkiö kultaa, hopeaa, jalokiviä ja rikkauksia, jotka kiiltelivät seinistä selittämättömästi hohkaavan vihertävän valon kajossa. Keskellä röykkiötä makasi suunnaton punertavan ruskea sarvipäinen lisko, jättimäiset lepakon siivet päälleen taitettuina. Lohikäärme.

Tahtomattaankin Nuorukainen henkäisi. Vaikka Lohikäärmettä hän oli tullutkin etsimään, ei hän sisimmässään uskonut tätä löytävänsä. Sillä ei Nuorukainen oikeasti ollut uskonut vanhojen puheisiin, koska oli nuori. Nuoret eivät luonnostaan usko vanhojen puheisiin, eivät edes silloin kun nämä ovat oikeassa.

– Kohteliasta olisi tervehtiä, matala, mutta hieman suhiseva ääni sanoin Nuorukaiselle.

– Vaikka sitten olisitkin murhaaja tai ryöväri, ääni jatkoi.

Nuorukainen jähmettyi paikoilleen aluksi ihmetellessään kuka oli puhunut. Sitten hän jähmettyi vielä enemmän, kun käsitti puhujan olleen Lohikäärme. 

Koska Nuorukainen ei jähmetykseltään saanut puhuttua, Lohikäärme jatkoi hidasta jylinäänsä:

– Etpä sinä taida kummoinen taistelija ollakaan. Tai sitten kuvittelet olevasi äärimmäisen hurja, kun ilman asetta meinaat kimppuuni käydä.

– En minä kimppuun, halusin vain nähdä, Nuorukainen sopersi.

– En tiennyt, oletko olemassa.

– Et tiennyt olenko olemassa?! Eivätkö ihmiset minua enää muista? Lohikäärme hermostui

– Eivätkö muista minua ja aarretta, jonka vuoksi niin moni soturi sai tuta liekistä ja hampaasta?!!

Lohikäärme oli puhuessaan nostanut päänsä paksun kaulansa varassa kultakasan päältä, mutta nyt se loi katseensa mietteissään alas.

– Tjaah, taitaapa siitä olla aika monta auringon kiertoa kun kukaan täällä kävi. Ehkä satoja. Kuinkas pitkään te elittekään?

– Ukko Olaf on seitsemänkymmentäneljä, enkä minä tunne ketään sen vanhempaa, hämmentynyt Nuorukainen vastasi.

– Hummmm, no enpä ole itsekään ulkona ollut. Ehkä syytä on minussakin, Lohikäärme sanoi, enemmän itselleen kuin Nuorukaiselle, ja painoin päänsä takaisin kasan päälle.

– Pfffhhh, no mitä sinä sitten? Jos et ole surmaamassa niin mitä? Aarteenko halajat?

– En tiennyt aarteesta ennen kuin sen näin. Miksi sinulla on aarre?

– Miksikö Lohikäärmeellä on aarre?! No miten muutenkaan? Pitäähän Lohikäärmellä olla aarre, jota suojella ja jonka päällä maata. Mitä siitä tulisi, jos ihmiset tulisivat ja löytäisivät Lohikäärmeen ilman aarretta? Keräsin sen nuorena liskona suurella vaivalla ja vuosisadat olen sitä suojellut teiltä ihmisiltä.

– Onko kasan päällä siis mukava maata? Nuorukainen rohkaistui hieman. Lohikäärme oli suuresta koostaan, terävistä hampaistaan ja suusta välillä pilkistävästä liekistä huolimatta jotenkin sympaattinen. Ehkä Nuorukaiselle tuli Lohikäärmeestä mieleen se aiemmin mainittu kylän vanhus Olaf, hieman höpähtänyt ukko, joka ajautui samaan tapaan herkästi pitkiin, itsenäisiin pohdintoihin kesken juttelun.

– Ei, kautta roihuni! Lohikäärme mylväisi,

– Kova ja epätasainen tämä on, liikkuu alta aina kun sen saa aseteltua hyväksi. Ja jalokivet pistelevät vatsaani. Karmea sänky aarrekasa on.

– No imetkö aarteesta jotenkin voimaa tai jotain?

Lohikäärme katseli kasaansa, ympäri luolan seiniä ja näytti siltä, kuin yrittäisi muistaa jotain.

– Miksi minulla on aarrekasa? Lohikäärme sanoi, enemmän itselleen kuin kenellekään muulle.

– Mutta pitäähän Lohikäärmeellä olla aarre? se jatkoi epävarmana.

Nuorukainen uskaltautui lähemmäs. Jos Lohikäärme hänet haluaisi surmata, eivät ne muutamat metrit tätä estäisi. Sitä paitsi Nuorukainen oli nähnyt Lohikäärmeen silmissä surua, jonka syyn luuli käsittävänsä.

– Oletko oikeasti vain vartioinut tätä aarretta vuosisadat? Maannut ja odottanut, että joku tulee sitä hamuamaan, jotta voisit peitota hyökkääjät ja valaa pelkoa ihmisiin?

– Mutta niinhän Lohikäärmeen kuuluukin tehdä? Eikö niin? Mitä minä tekisin, jos en vartioisi aarrettani?

– Mitä vain! Olet jättimäinen lisko, joka kykenee lentämään! Pääset minne vaan! Mikään ei sinua uhkaa! Nuorukainen innostui puhuessaan,

– Voisit lentää ympäri maailmaa, nähdä kaikki sen ihmeet! Suuret meret, valtavat metsät, joiden puiden ikä ylittää omasikin! Vuoret, jotka savuavat ilman Lohikäärmettä, valtavat tasangot, joilla on vain hiekkaa ja silti jotenkin vähäpätöiset sukulaisesi siellä pystyvät elämään! Suuret maat täynnä lunta ja jääta ja vielä vaikka ja mitä!

– Voisinko tehdä niin? Voisinko jättää aarteeni ja vain lähteä?

– Miksi et? Mitä aarteesi on sinulle antanut? Painaumat vatsaan ja vuosisatojen huonot unet?

Lohikäärme pohti asiaa. Ja mitä enemmän se pohti, sitä kirkkaammaksi sen mieli muuttui. Hitaasti, varovaisesti se aukoi valtavia siipiään.

– Voisin nähdä maailmaa. Olisin aina voinut nähdä maailmaa. Olen hukannut ikuisuuden vartioimalla tätä röykkiötä.

– Mennyt on hukattu, toki, Nuorukainen sanoin,

– Mutta tulevaisuus on vielä mahdollista löytää. Lähde matkaan nyt kun intosi antaa sinulle voimaa lähteä.

– Jättäisin tämän ja lähtisin? Jättäisin tämän? Jättäisin tämän! Voi, nyt kun kehtaan myöntää sen itselleni, kuinka olenkaan toivonut että voisin unohtaa aarteen ja sen vartioinnin! Lähteä pois tästä luolasta! Onko oikeasti olemassa vuoria, jotka savuavat ilman Lohikäärmettä?

– Näin kerrotaan, Nuorukainen vastasi hymyillen.

– Voi sen minä teen! Jätän tämän luolan, tuon kurjan rikkauden ja lennän maailmaan!

Tämä sanottuaan, Lohikäärme kohottautui voimakkaiden jalkojensa varaan. Se oikoi valtavia siipiään ja kokeili varovaisesti lepattaa niitä. Syntynyt tuuli oli kuin myrskyssä, ja oli kaataa Nuorukaisen, mutta tämä nauroi Lohikäärmeen ilon tarttuessa häneenkin. 

Lohikäärme taitteli siipensä, painoin päänsä aivan Nuorukaisen jalkojen viereen ja sanoi:

– Kiitokset! Olet vapauttanut minut. Vapauttanut minut itselleni luomastani kullan, hopean ja veren vankilasta. Olet saanut minut ymmärtämään kuinka jumissa olen ollut. Nyt voin olla se, mitä todella haluan olla. Tästä kaikesta olen sinulle ja suvullesi ikuisesti kiitollisuuden velassa. Hyvästi, ja parhainta jatkoa!

Tämän sanottuaan, Lohikäärme nousi uudestaan, avasi siipensä ja parilla voimakkaalla iskulla lensi pois luolastaan ensi kertaa yli sataan vuoteen, näki auringon ja sinitaivaan, ja muisti mitä tämän kuului olla. Vanhan ilkikurisuuden ottaessa vallan, Lohikäärme kaarsi alas kohti Nuorokaisen kotikylää. Ihmiset huusivat kauhusta ja kyyristyivät pelosta Lohikäärmeen nähdessään. Viime hetkellä Lohikäärme kaarsi takaisin ylös ja puhalsi suustaan taivaalle valtavan tulipallon, ja hetken näytti kuin taivaalla olisi loistanut kaksi aurinkoa. Tämän jälkeen Lohikäärme lensi pois, eikä koskaan palannut. Mutta kylässä ei Lohikäärmettä enää unohdettu ja vanhojen juttuihin hetken aikaa hieman kunnioittavammin.

Nuorukainen ei koskaan kertonut kokemuksestaan, paitsi sitten kun oli itsekin vanha, eikä hänen tarinoitaan enää nuorukaiset uskoneet. Hän ei halunnut mainetta Lohikäärmeen karkoittajana. Aarteesta suurimman osan hän lahjoitti sitä tarvitseville, koska ei halunnut rikkauksia. Mutta lahjoitukset hän aina teki pienissä erissä ja nimettömänä, koska ei halunnut kunniaa hyväntekijänä.

Sen verran Nuorukainen piti aarteesta itsellään, että sai mitä eniten kaipasi: hän osti aarteella itselleen vapauden ja näki maailmaa.