Sandaalimies

Ihmiset oppivat tarinoiden kautta. Ja minussa on aina kytenyt kipinä luoda tarinoita. Päätin kokeilla täällä blogissani lyhyiden tarinoiden kirjoittamista. Tarinoiden, joiden opetuksena on aina jotain liikkumiseen tai terveyteen liittyvää.

Olipa kerran köyhä mies. Tai ei oikeastaan köyhä. Miehellä oli talo, hieman maata viljeltävänä, vuohi ja muutama kana. Ei siis kerjäläinen, vaikkei herroiksikaan pystynyt elämään. Mutta varaa miehellä olisi ollut parempaankin, tämä vain oli päättänyt olla käyttämättä rahojaan ulkoisiin ylellisyyksiin. Hän tyytyi siihen mitä omisti, ja säästi varojaan huonojen aikojen varalle. 

Eräänä päivänä mies oli kulkemassa kohti kaupunkia, kun keikari kulki hänen ohitseen. Miehet tunsivat toisensa, ja tiesivät olevansa yhtä rikkaita, mutta ulkopuolinen ei tätä olisi voinut tietää. Mies oli pukeutunut vaatimattomiin, harmaanruskeisiin sarkahousuihin ja yksinkertaiseen paitaan, jalassaan hänellä oli sandaaleiksi jalkoihin sidotut nahanpalat. Keikarilla sitä vastoin oli päällään vaaleansiniset puuvillahousut, valkoinen paita ja sininen pikkutakki. Takki ja housut olivat koristellut kultaisilla langoilla ja messinkinapeilla. Jalassaan hänellä oli kiiltävänmustat ratsastussaappaat.

Keikari pysäytti miehen ja kysyi: ”Miksi sinä miesrukka tallaat mullassa ja mudassa noilla sandaaleilla?” Hän esitteli korkeaa kantakorkoaan ja jatkoi: ” Kyllä sinullakin olisi varaa nostaa kantapääsi ylös mullasta ja nousta varallisuutesi mukaiselle tasolle”.

Mies katsoi keikarin kenkiä hetken mietteissään, ja sitten omia sandaaleitaan. Sitten hän virkkoi: ”Hevosta en omista, enkä sellaiselle näe tarvetta niin kauan kuin omat jalkani kantavat. Niinpä en tarvitse kenkiinikään paikkaa minne jalustimen asettaa.”

Keikari ei sanonut mitään, tuhahti vain ja kiihdytti askeliaan, jatkaen tiellä eteenpäin miehen edelle.

Mies jatkoi matkaansa eteenpäin. Kohta risteyksestä samalle tielle liittyi hurmuri. Hänellä oli huoliteltu parta ja tukka, vielä keikarinkin vaatteita komeampi asu ja jalassaan kengät, joiden kärki oli pitkä ja siro. Hän katsoi miestä päästä varpaisiin ja totesi: ”Kyllä sinunkin olisi syytä tarkastella hieman ulkonäköäsi, jos koskaan haluat naisen löytää. Jalkasi näyttävät ankan räpylöiltä, ja tokkopa vesilinnutkaan niitä kauniina pitävät”.

Mies katsoi hurmurin kenkiä. Sitten hän loi katseensa omiin jalkoihinsa ja nousi muutaman kerran varpailleen. Tämän jälkeen hän sanoi: ”Saattaahan se siro olla leveää kauniimpi. Mutta noihin sinun kenkiisi jos varpaani ahtaisin, ei liikkeissäni olisi mitään siroutta. Mieluummin olen sulokas liikkeissäni kuin paikoillani”.

Hurmuri tuhahti, nosti nenänsä pystyyn ja kiihdytti askeleitaan, jotta pääsisi tiellä miehen edelle.

Matka jatkui edelleen. Sekä keikari että hurmuri olivat jatkaneet matkaansa niin nopeasti, ettei mies heitä enää nähnyt edellään. 

Sitten ojasta nousi suurikätinen kaivaja lapio olallaan. Mies oli multainen ja hikinen. Jalassaan hänellä oli kuraiset, paksupohjaiset saappaat. Samanlaiset, mutta puhtaat hänellä roikkuivat naruistaan kaulassa. Ennen kuin mies ehti kohdalle, kaivaja vaihtoi likaiset saapaansa puhtaisiin, ja lähti miehen ollessa kohdalla kulkemaan tietä.

Kaivajakin kiinnitti huomion miehen jalkineisiin, ja sanoi lopulta: ”Mitenkä sinä uskallat noin kevyissä kengissä tiellä kulkea? Eikö sinua pelota että varpaasi lyöt kiveen? Nämä saappaat pitävät minut turvassa ojia kaivaessa, joten taatusti kulkunikin on turvattua”.

Mies katsoi kaivajan raskaita saappaita ja sitten omia sandaaleitaan. Hän nosteli jalkojaan maasta muutaman kerran korkealle ja virkkoi sitten: ”Totta puhut siinä, että työssäsi tarvitaan suojaa. Mutta kulkiessani pidän mieluummin keveyden ja tunnen maan. Kivet näen silmilläni kyllä ennen niihin törmäämistä.”

Kaivaja katsoi miestä ihmetellen hetken aikaa suu ammollaan, sitten sanaakaan sanomatta kiihdytti askeleitaan, jotta pääsi kauemmas tuosta kummallisesta sandaalimiehestä.

Miehen matka jatkui yksinään. Kaupungin lähellä mies alkoi kuulla huutoja läheisen kallion juurelta. Huudot kuullessaan mies päätti käydä katsomassa mistä oli kyse.

Kallion ympärillä oli paljon eri kokoista rikkonaista kiviä, osa terävämpiä, osa pyöreämpiä, mutta kaikki kovin epätasaista. Kivien toisella puolella, aivan kallion juurella, istui pieni lapsi kyyneleet silmissään. Hän piteli jalkaansa lohduttomana. 

Kivien toisella puolella vanha muori oli hädissään ja huusi: ”Voi lapsirukkaa! Hän putosin kiivetessään ja loukkasi jalkansa, ei pääse enää takaisin. Enkä minä vanha isoäiti häntä noiden kivien yli saa haettua.”

Keikari, hurmuri ja kaivaja olivat myös kuulleet huudot ja päätyneet paikalle. Keikari oli nopein reagoimaan ja sanoi: ”Pelko pois muori, minä noudan lapsirukkasen tuossa tuokiossa!”. Sen sanottuaan keikari lähti kävelemään kivenmurikoille. Mutta keikarin saappaan korkea kantapää kiilautui heti kolmannen kiven koloon ja tämä jäi niille sijoilleen irrottamaan kenkäänsä kivikosta.

Hurmuri näki tilaisuutensa tulleen, ja virkkoi: ”Antakaahan kun minä näytän kuinka lapsi saadaan turvaan!”, ja lähti astelemaan kiville. Hurmurin kapeat kengät löysivät kyllä hyvin kivien päälle, mutta eivät tarjonneet riittävästi vakautta, jotta hurmuri olisi päässyt astumaan eteenpäin. Epävarmana hän jäi heti neljännen kiven päälle ihmettelemään miten edetä.

Kaivaja ei sanonut mitään, pyöräytti vain silmiään toisten toilailua katsoessaan ja lähti tarpomaan eteenpäin. Kaivajan paksut saappaat eivät jääneet kiven koloihin, eivätkä olleet liian kapeat tasapainotteluun. Mutta viidennen kiven päälle astuessaan, ei kaivaja huomannut sen olevan irtonainen. Kivi kierähti sivuun ja kaivaja muksahti kiville, loukaten ikävästi kankkuaan.

Mies oli katsellessaan päässyt jo kivien reunalle, ja jatkoi kulkuaan kiville, kohti itkevää lasta. Hän kulki kolmannen, neljännen ja vielä viidennenkin kiven yli ohi ongelmitta ja jatkoi matkaansa. Miehen sandaalit eivät jääneet jumiin, ja mies kykeni ketterästi astumaan kiveltä toiselle horjumatta. Vierähtävät irtokappaleet hän tunsi ennen kuin ne kierähtivät jalan alta pois, ja vaivoitta hän pääsi kivien toiselle puolelle. Mies nosti lapsen syliinsä, ja aivan yhtä helpon näköisesti kantoi tämän kivien yli. Keikari oli saanut korkonsa irti kivenkolosta, hurmuri oli palannut kivien reunalle ja kaivajakin oli vaivoin kömpinyt hieromaan kipeää ahteriaan. Kaikki katsoivat häpeissään miehen ojentaessa lapsen tämän odottaman isoäidin syliin.

Tämän jälkeen mies jatkoi kulkuaan kaupunkiin. Sen koommin ei keikari, hurmuri eikä kaivajakaan enää kehdannut miehen sandaaleita ihmetellä.