Sivistymätön

Osallistuin Sivistymättömät-parkourfestivaalilla luovan kirjoittamisen työpajaan. Työpajassa liikuimme eri tavoin, hakien liikkeestä innoitusta tai aihetta kirjoitukseen. Tämä teksti on syntynyt tuolla työpajalla, joskin hieman tekstiä editoin vielä koneella sitä kirjoittaessani. Lisäsin tekstiin myös kuvauksia tekemistämme harjoituksista, jotta sain erilliset pätkät yhdeksi kokonaisuudeksi.

Halaan puuta voimieni takaa. En rakkaudesta luontoon, vaan koska en halua pudota. Kaarna on terävää ja pureutuu ihooni, repii reisiäni, mutta silti syleilen lujemmin. Kuin henkeni edestä.

Harjoitus vaihtuu, tulen alas puusta. Puussa olin kuten kädelliset esi-isäni, nyt menen syvemmälle sukupuussani: olen nelijalkainen.

Mutta en ole nelijalkainen. Kämmeneni eivät kestä maassa olevien pikkukivien terävyyttä. Reiteni ovat tulessa tottumattomuuttaan. Siitä huolimatta, että niiden pitäisi saada pystyasentoon verrattuna lepoa, ottavathan käteni nyt osan kuormasta.

Uusi harjoitus, saamme päättää mitä haluamme tehdä, mitä liikettä haluamme opetella. Kun saan päättää, palaan taas puuhun. Se minua repinyt karhea pinta, luonnon muovaama kaoottisuus, ne kiinnostavat enemmän kuin ihmiskäsin muovattu tasaisuus. Olkoonkin, että ympärilläni olevat ihmisten tekemät rakenteet ovat muinaisia, eikä tasaisuus ole tasaista.

Puuhun kiipeäminen on haastavaa, alaoksat ovat korkealla. Joudun hyppäämään. Yritän helpottaa kiipeämistä ottamalla rungosta tukea, kurottaa vain yksi käsi kerrallaan.

Sitten tajuan olla rohkea: Pääsen ylhäällä odottavaan oksaan käsiksi, kunhan vain hyppään riittävän voimakkaasti suoraan ylöspäin. Siitä eteenpäin kiipeäminen on helppoa. Jokaisella yrityksellä kiipeäminen helpottaa, ei niinkään kehoni oppiessa tekniikkaa, vaan mieleni saadessa varmistuksen varmistusta siitä, että pystyn hyppäämään oksaan saakka.

Viimeinen harjoitus, lähdemme yhdessä leikkimään ympäristön esteillä. Taas päädyn kiipeämään, tällä kertaa ihmisen tekemiin rakenteisiin. Yritän kiivetä vauhdilla muurin yli, käyttämättä hyväkseni vauhtia, en luontaista pituuttani ja hankinnaista liikkuvuuttani. En tavoilla, joilla yleensä kiipeän.

Jo kolme nousua sujuvoittaa kiipeämistä. Oppiminen on pienestä kiinni. Taas suurta osaa näyttelee se, että kehoni oppii pystyvänsä. Muurin reunalta saa sittenkin otteen, vaikka aluksi se tuntui mahdottomalta. Viides veto samalla muurilla kirvoittaa jo pohtimaan uusia tekniikoita muurin ylitykseen. Uusia leikkejä.