Kehomme on kehittynyt maailmassa, jossa jouduimme liikkumaan paljon ja jossa energian saanti ei ollut aina turvattua. Tästä syystä meissä on monia mekanismeja, jotka toimivat kunnolla vain kun liikumme. Samasta syystä kehomme on lisäksi loistava sopeutumaan tilanteeseen ja tehokas karsimaan energiaa kuluttavia toimintoja, joita ei käytetä. Ja lisäksi säästämme saamamme ylimääräisen energian rasvakudoksena. Nämä ominaisuudet ovat pitäneet lajimme hengissä satoja tuhansia vuosia. Nykyään nämä ominaisuudet tuottavat ongelmia: veritulppia, liikkuvuusrajoitteita, jumeja ja ylipainoa.
Ongelma on se, ettei nykyaikainen maailma pakota meitä liikkumaan yhtä paljon kuin se maailma johon kehomme on varautunut. Liikkumiseen tulisi suhtautua kuten ravintoaineisiin. Minimimäärä liikkumista on välttämätöntä, jotta kehomme pysyy toiminnassa. Ja tämän määrän ylittävät liikkumisannokset parantavat terveyttämme, tiettyyn ylärajaan saakka tosin.
Kuten ravintoaineissa, ei liikkumisessakaan ole kyse vain määrästä, vaan myös laatu merkitsee. Erityisesti vaihtelevuuden osalta. Mikään ruoka-aine ei yksinään sisällä kaikkia tarpeellisia ravinteita eikä paraskaan liikuntamodaliteetti sisälle kaikkea kehon kaipaamaa liikettä, kun otetaan huomioon eri nivelten, eri liikesuuntien, eri intensiteettien ja eri kuormien aiheuttamat erot.
Täydellisessä maailmassa jokainen saisi kaikki tarvitsemansa ravintoaineet luonnonmukaisesti, ekologisesti ja syömällä oikeaa ruokaa, mutta näin ei ole. Ajoittain saatamme tarvita lisäravinteita tai niillä vahvistettuja ruokatuotteita, tai ainakin syömään kasvukausien ja elinympäristömme ulkopuolelta tuotuja ruokia, jotta kaikki tarpeellinen löytyy kehon käyttöön.
Utopiani liikkumisen suhteen on samankaltainen. Olisi hienoa, jos kaikille ihmisille tulisi riittävästi ja riittävän monipuolisesti liikkumista oman arjen keskellä, päivittäisiä askareita suorittaessa. Mutta sähkön ja polttomoottorien maailmassa tämä on suurimmalle osalle mahdotonta. Liikkumista on helppo ulkoistaa koneille, ja selvitäkseen elämän muista vaatimuksista suurimman osan on pakko tätä ulkoistamista hyödyntää.
Liikunta on lisäravinne. Erilaisilla vapaa-ajan harrastuksilla, jotka pakottavat meidät liikkumaan, meidän on mahdollista tukea muutoin köyhäksi jäävää liikkumisravitsemustamme. Voimme korvata edes osan siitä istumatyön ja koneissa matkustamisen aiheuttamasta liikkumispaastosta menemällä lenkille, kuntosalille tai pelaamaan pallopelejä.
Helposti vain unohdumme tekemään aina samaa. Vaikka juoksu olisi se itselle mieluisin puuha, on pelkästään juokseminen sama kuin söisi vain yhtä lisäravinnetta. Lisää samaa ei aina ole tarpeen ja samalla muut tärkeät asiat jäävät vähemmälle. Liikkumisen suhteen olisi hyvä pohtia minkälainen oma liikkumisdieetti on ja lisätä siihen niitä puuttuvia osia. Jos työ sisältää paljon tasaisilla pinnoilla kävelyä, ei asfalttitien tallaaminen ole välttämättä se kehon kaipaama puuttuva liikkumisravinne. Jos aina vain nostaa painavia asioita hitaasti ja vähän kertoja, pitäisikö välillä kokeilla liikuttaa omaa kehoa nopeasti?
Parhaan liikkumisdieetin saa rakennettua itselleen tarkastelemalla mitä liikettä elämästä puuttuu ja miettimällä miten sitä saisi parhaiten lisättyä päiviinsä. Parasta on, jos puuttuvat liikkumisravinteet saa osaksi normaalia arkeaan, pienien liikevälipalojen muodossa. Tai sitten pitää miettiä onko yksi viikon liikkumisaterioista mahdollista korvata itselle ravinteikkaammalla tekemisellä.
Ja jos itse ei halua alkaa moista pohdintaa tekemään, työhön voi käyttää myös alan ammattilaista. Henkilökohtainen valmentaja on taho, jolle oman liikuntadieettinsä suunnittelun voi antaa.
Jarski Liikkuu 