Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.
En ole penkkiurheilija. Yksikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja pohtia miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta kun lasten myötä vapaa-aika väheni, oli kamppailu-urheilun seuraaminen karsittavien asioiden listalla ensimmäisten joukossa.
Yksi syy tällä on myöhäisherrännäisyyteni liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran kautta kamppailu-urheilun, kahvakuulailun kautta voimaharjoittelun ja jalkani vapauttamalla rakastuin juoksuun. Lopulta tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.
Lajitaustani koostuu omituisista marginaalilajeista, eikä mikään niistä ole innostanut kilpailemaan mitenkään merkittävällä tasolla. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.
Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuinka vähän merkitystä sillä kaikella todellisuudessa on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.
Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se urheilijoiden esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy altistaa kehoaan rikkoutumisen mahdollisuudelle vain jotta näkisi mitä kaikkea se kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?
En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin, koko sitä sirkusta hieman supistettaisiin vähemmän resursseja vaativaksi ja suorittajiin suhtauduttaisiin kuten erityislaatuisiin ihmisyksilöihin puolijumalten sijaan. Ja kaikkein eniten toivoisin että urheilu kannustaisi ihmisiä enemmän liikkumaan itse kuin seuraamaan staattisesti kenttien ja areenoiden tapahtumia.
Minulta edelläänkään kannata kysyä miten Suomen pelissä kävi.
Jarski Liikkuu 