Teini-ikäisenä liikkuminen ei ollut prioriteettini. Eniten innostuin videopeleistä. Eräs videopeli kuitenkin muutti tämän ja aloitti muutoksen jonka vaikutukset tuntuvat vieläkin.
Ollessani 16-vuotias päädyin naapuripaikkakunnan pelihallissa pelaamaan Tekken-pelisarjan kolmatta osaa. Sarjan ensimmäinen osa oli minulle hyvin tuttu ja teoreettisena kamppailulajifanina peli jossa melko realistisin liikkein ja oikeisiin tekniikoihin perustuen oteltiin vastustajia vastaan osui minuun kuin alakoukku maksankärkeen.
Sanon että olin teoreettinen kamppailulajifani, sillä siitä huolimatta että osasin nimetä vaatetuksen ja tekniikoiden perusteella useita kamppailulajeja, kaikki tämä tieto oli peräisin kirjallisuudesta, kung fu -leffoista ja videopeleistä. Harrastustaustaa minulla ei ollut. Tekken 3 -pelin hahmokatras oli kuitenkin kasvanut yhdellä ottelijalla jonka lajia en ollut koskaan nähnyt.
Eddy Gordo -hahmo liikkui ruudulla rytmikkäästi kaiken aikaa, vaihtoi tekniikasta toiseen sulavasti ja saumattomasti, teki välillä breakdancesta ja voimistelusta tutumpia liikkeitä, pyöri maassa ja käveli käsillään. Tämä tanssimainen tapa liikkua lumosi minut. Tiesin ettei pelin kamppailulajit olleet täysin tuulesta temmattuja joten lähdin selvittämään mikä tämä capoeiraksi kutsuttu laji oli.
Capoeira on Afrikasta tuotujen orjien Brasiliassa kehittämä laji jossa yhdistettiin tanssiperinteitä kamppailuun. Se levisi lainsuojattomien keskuuteen ja kehittyi siitä edelleen vuosikymmenten saatossa salonkikelpoiseksi kansallislajiksi. Kehittyessään siitä muodostui täysin omanlaisensa yhdistelmä kamppailua, tanssia, musiikkia ja peliä.
Capoeira voi olla monen näköistä aina verisestä kamppailusta akrobatian täyttämään tanssahteluun. Mutta sen ytimessä on jogo, peli. Sääntöjä ei ole kirjoitettuna eivätkä ne ole pysyviä, mutta lyhyesti sanottuna capoeira-pelissä pyritään samaan kuin muussakin kamppailussa, olemaan parempi kuin toinen. Erona capoeirassa on vain se että se ei aina tarkoita potkujen osumista, toisen kaatamista tai hienompia akrobaattisia liikkeitä. Usein tärkeämpää on pitää liike yllä ja peli käynnissä. Eikä pelin jälkeen lasketa pisteitä tai kysytä arvostelutuomareiden mielipidettä. Pelaajat ja muut ihmiset ringissä, rodassa, tietävät kyllä kumpi oli parempi.
Mutta yleensä paremmuudellakaan ei ole väliä. Capoeiraa ei parhaimmillaan pelata egon pönkittämiseksi tai ryhmän nokkimisjärjestyksen luomiseksi, vaan koska se on hauskaa. Kun harrastin capoeiraa en harjoitellut jotta osaisin tehokkaampia potkuja tai hienompia akrobaattisia temppuja. Harjoittelin jotta minulla olisi enemmän työkaluja käytössäni pelatessa, jotta voisin pelata kokeneempien capoeristojen kanssa ja jotta peleistä saisi hauskempia.
Vaikka en ole vuosiin tehnyt capoeiraa, monet seikat sen liikekielestä jäivät arkikäyttöön. Enkä edes tajunnut kuinka hyödyllisiä erilaiset kyykkyvariaatiot ja lattialiikkumiset olivat ennen kuin aloin ymmärtämään liikkuvuudesta jotain. Tajusin että nilkkojeni ja lonkkieni liikkuvuus on pitkälti sen ansiota etten ole karsastanut lattian tasolla liikkumista.
Vielä isomman vaikutuksen capoeira teki opettamalla kuinka liikkumisessa tärkeintä ei ole se mitä sillä saavuttaa vaan se kuinka hauskaa itse liikkuminen voi olla. Voitot ja häviöt, vaikutukset ulkonäköön tai muiden ällistyttäminen ei koskaan ole ollut minulle liikkumisessa yhtä tärkeää kuin se tunne jonka liikkuminen itsessään aiheuttaa. Tästä olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa capoeiralle.
Ja Tekkenille.
Jarski Liikkuu 