Ihmisyyden ytimessä

Aloitan päiväni aina liikkumalla. Yleensä aamuliikkumiseni koostuu vaihtelevista liikkuvuusharjoitteista. Kesäaikaan aurinkoisina aamuina tapaan tämän sijaan pukea päälleni vain uimashortsini, juosta rantaan ja uida pienen lenkin. Takaisin tulen metsikön läpi jossa kiipeän muutaman kerran ylös sieltä löytyvää pystysuoraa kalliota. Se on ehdottomasti paras tapa aloittaa päivä.

Aikaa koko suoritukseen kuluu noin puolituntia. Juoksumatkaa kertyy yhteensä kilometrin verran ja uintia muutama sata metriä, riippuen siitä kuinka pitkälle huvittaa tai ehtii lähteä. Kallio jota kiipeän on maksimissaan kolme metriä korkea ja täynnä hyviä otepaikkoja. Kaiken kaikkiaan koko homma ei ole kovinkaan korkean intensiviteetin omaavaa tai haastavaa. Mutta se on äärimmäisen palkitsevaa.

Aamulenkkini suurin hyöty ei ole sen keholleni tarjoama monipuolinen liike, vaan ne tuntemukset joita saan kulkiessa halki ympäristöni käytännössä katsoen alastomana. Maankamaran päällä voin juosta, vesistön halki uida eikä edes pystysuuntainen este pysäytä matkantekoani. Vaikka matka ei ole hankala, tieto siitä että minä itse omalla voimallani kykenen sen kulkemaan antaa itsetunnolle potkua.

Lisäksi paljain jaloin aamuauringon paistaessa koen tekeväni jotain samaa mitä tuhannet minua edeltäneet ihmissukupolvet ovat tehneet. Tunnen olevani yksi lenkki pitkässä ketjussa ja tekeväni juuri sitä mitä minun ihmisenä kuuluukin tehdä.

Suosittelen kokeilemaan jotain vastaavaa. Ei välttämättä samoilla tavoilla liikkua tai samaan pisteeseen saakka vietynä, mutta jollain tavalla liikkumaan ympäröivän maailman halki minimoiden apuvälineiden käytön. Niiden matkojen ei tarvitse olla pitkiä, pienikin liikkuminen luottaen omaan kehoonsa antaa uskoa siihen mitä kaikkea kehollaan pystyy tekemään. Toistomäärät ja kilometrit eivät toteudu samalla tavalla kuin salilla tai radalla, mutta luonnossa luonnollisesti liikkuen väkisinkin vastaan tulevat myriadit muuttujat ja kokemus omasta vahvuudesta korvaavat vajaaksi jäävät tavoitteet.