Ystäväni tapasi aikoinaan mainita milloin mistäkin ruumiillisesta askareesta sen olevan hyvää treeniä. Halkojen hakkaaminen, kauppakassien kantaminen, lumityöt tai muuttohommat saivat tämän sanaparin omakseen kun hän motivoi itseään tekemään näitä töitä. Kaveripiirissä tämä otettiin käyttöön terminä jolla pystyi virnuillen perustelemaan lisäaskareiden sälyttämisen hänen harteilleen. “Sinähän varmaan soudat veneen? Se on hyvää treeniä.”
Vaikka “hyvää treeniä” oli pilke silmäkulmassa heitetty vitsi, on tästä ajattelumallista kehittynyt hyödyllinen työkalu omaan elämääni. Monet ruumiilliset askareet ovat tarkemmin tarkasteltuna todellakin hyvää treeniä. Rakenteemme eivät tiedä liikummeko kuntosalilla koska haluamme olla terveempiä vai onko liikkeellä tavoitteena saada jokin tehtävä suoritettua. Keholle se kaikki on liikettä jota se kaipaa.
Ruumillisella työskentelyllä tuotetulla liikkeellä on etuja harrastettuun liikkumiseen verrattuna. Painavien asioiden nostelu salilla on omalla tavallaan hauskaa, ja tarkkaan määritetyt kuormat, toistomäärät ja nostotekniikat voidaan tehokkaasti valjastaa palvelemaan omia tavoitteita. Mutta painavien asioiden nostelu silloin kun sillä on jokin muu syy kuin saada sarja valmiiksi tuntuu usein mukavammalta. Orgaanisemmalta. Järkevämmältä. Lisäksi kun liikkumista tehdään tehtäväperusteisesti, tekniikat, liikuteltavat kappaleet ja liikkumisympäristö ovat vaihtelevampia kuin kuntosalin yhdenmukaiset pinnat. Tällöin työskentelyllä saadaan aikaan vaihtelevaa ärsykettä ja uusia liikesuuntia.
Pitää toki muistaa että juuri mainitsemani edut ovat myös riskejä. Vaihtelevat liikesuunnat ja kaaottisuus altistavat luonnollisesti myös loukkaantumisille. Asennot ja suunnat jonne ei ole tottunut liikkumaan eivät ole yhtä vakaita kuin tutut tilanteet. Ja kun keho joutuu työskentelemään uusissa suunnissa, mahdollisesti vielä yllättävästi ja nopeasti, riski rakenteiden rikkoutumiselle kasvaa. Lisäksi samankaltaisena toistuvat liikkeet, varsinkin jos ne eivät ole parhaalla biomekaanisella tavalla suoritettuja, altistavat rasitusvammoille.
Näistä riskeistä pääsemmekin “hyvää treeniä” -ajatusmallin ensimmäiseen etuun omien työskentelyasenteiden kehittämisessä: Ruumiilliseen työskentelyyn tulisi suhtautua kuten harjoitteluun. Liikeradat tulisi pitää hallittuina ja vakaina, tekniikoita miettiä ja jopa koittaa kehittää omaa teknistä suorittamistaan. Täten voidaan vähentää seuraavan päivän kolotuksia ja riskiä loukkaantumiselle. Riskejä vähentää myös se että työtä on tehnyt hallituissa olosuhteissa. Eli treenannut siellä salilla. Kaunis kehä saadaan kun treenataan jotta voidaan tehdä työtä, työtä johon sitten suhtaudutaan treeninä.
Toinen ja vielä tehokkaampi etu omille asenteille “hyvää treeniä” -ajatusmallissa on sen antama lisämotivaatio tekemiselle. Kaikista muista resurssieroista huolimatta meillä kaikilla on vuorokaudessa saman verran aikaa, ja yleensä sitä on liian vähän. Ruumillisten askareiden suorittaminen kiireisten päivien päälle ei aina tunnu kovin mielekkäältä. Mutta entä jos ruohonleikkuu, polttopuiden pinoaminen ja lumityöt eivät olisikaan ajanhukkaa ja epämiellyttävää raadantaa, vaan tilaisuus liikkua? Entä jos askareita tekemällä voisi itseasiassa säästää aikaa yhdistämällä tekemistä vaativiin töihin päivän liikkumishetken, ulkoilun ja perheajan? Entä jos askareita tehdessä ei keskittyisikään vain saamaan urakkaa alta pois, vaan haastaisi luovuutensa ja kokeilisi eri toimintatapoja ja etsisi tehokkaampia tapoja toimia? Entä jos työ ei olisikaan työtä, vaan hyvää treeniä?
Jarski Liikkuu 