Paljaat jalat

Muistan lapsuuden kesinä kulkeneeni paljon paljain jalon. Kotikadun sorapinta pisteli, mutta silti kenkiä ei tehnyt mieli laittaa jalkaan kun kulki kadun päässä asuville kavereille. Myöhemmin kuljin usein postia hakemaan tai roskapussia viemään paljain jaloin, äitini kauhuksi myös talvella. Olen treenannut pääsääntöisesti paljain jaloin, niin kamppailusaleilla kuin kahvakuulan kanssa takapihalla. Kenkinäni olen mieluiten käyttänyt kevyitä ja joustavia kenkiä.

Olen siis ollut keskimääräistä alttiimpi paljasjalkailulle. Silti hämmästyin lukiessani FightSport-lehdestä paljasjalkajuoksusta reilut seitsemän vuotta sitten. Voiko paljain jaloin muka juosta? Olivatko ne minimalistiset kengät soveltuvat lenkkipoluille? Olin nähnyt Vibram FiveFingersejä ihmisillä ja olin itsekin hieman testaillut ensimmäisen sukupolven FeelMaxeja, mutta en ollut edes ajatellu että ne jalassa voisi juosta. Eikö juokseminen vaadi jalkojen pehmustamista ja suojaamista?

Tietenkin paljain jaloin voi juosta. Lajimme on juossut lähes 300 000 vuotta ilman kenkiä tai hyvin vähäiset suojukset jaloissaan. Nyt asia tuntuu minulle päivänselvältä, mutta silloin tuo artikkeli avasi ajattelussani olleen lukon jota en ollut tajunnut olevan olemassa. Päätin että kesän tullessa alan tutustumaan paljasjalkajuoksuun ja minimalistisiin kenkiin.

Vuoden 2012 ExtremeRun on viimeinen matka jonka olen juossut kantakorotetuilla kengillä. Heti seuraavalla viikolla lähdin testaamaan uusia Vivo Barefoot -kenkiäni.

Tiesin että totuttelu uusii kenkiin ja uuteen tekniikkaan pitäisi aloittaa rauhallisesti, joten suunnittelin neljän kilometrin lenkin, josta kävelisin pääosan. Lähdin kävelemään, mutten malttanut kävellä pitkään kun piti jo päästä kokeilemaan juoksuaskeleita. Juokseminen minimalistisilla kenkillä oli niin kevyttä ja hauskaa että päädyin juoksemaan kilometrin verran enemmän kuin olin suunnitellut. Sen seurauksena pohkeeni olivat jumissa viikon. Mutta olin vakuuttunut.

Olen käynyt juoksulenkeillä aina kuusitoistavuotiaasta saakka, mutta vasta nyt aloin kiinnittämään huomiota tekniikkaani ja ryhtiini. Jätin pois kuulokkeet ja musiikin, jotta pystyin kuuntelemaan mitä kehoni minulle kertoo. En ollut enää lenkkeilijä tai hölkkääjä. Minusta tuli juoksija.

Seitsemän vuoden aikana olen juossut polkujuoksukisoja, esteratajuoksuja, puolimaratoneja, yhden maratonin, villasukilla pakkasessa ja alasti kesäsäässä sekä tuhottomasti treenilenkkejä. Kaapistani ei enää löydy kenkiä joissa olisi kantakorotusta, kapeaa lestiä tai paksua ja kiertojäykkää pohjaa (juhla- ja lukkopoljinkenkiä lukuunottamatta). Kesät kuljen mahdollisimman paljon paljain jaloin. Jalkateräni ovat vahvistuneet, leventyneet ja jalkapohjieni tuntoaisti sekä liikkuvuus on parantunut.

Paljasjalkajuoksun aloittaminen teki minusta paremman juoksijan ja sysäsi minut etsimään luonnollisempia tapoja liikkua ja elää. Juokseminen on jatkunut, mutta nykyään minua kiinnostaa enemmän lyhyemmät matkat ja haastavammat maastot. Paljasjalkailu on tehnyt minusta terveemmän ja vahvemman, mutta tärkeämpää on ollut ajattelun avautuminen jonka tämä matka on saanut aikaan.

Parasta paljain jaloin kulkiessa on kaikki se tuntemusten ja informaation tulva joka jää kokematta kun jalat ovat pakattuna kenkien suojaan. Kengät jalassa kulkeminen on kuin kulkisi harso silmien edessä tai nyrkkeilyhanskat kädessä. Kaikki kulkualustat tuntuvat tylsiltä ja samoilta, ja jalat ovat kömpelöt ulokkeet eivät näppärät ja vikkelästi reagoivat raajat kuten niiden kuuluisi. Tunnen maanpinnan lämmön tai viileyden, pienet kivet ja oksat. Reagoin nopeammin siihen mitä allani on. En tallaa tunteettomasti maanpintaa vaan tiedän missä kuljen. Olen paremmin hetkessä ja yhteydessä ympäristööni. Paljain jaloin kulkiessa maailma on paljon elävämpi ja täydellisempi kuin kengät jalassa.