Vaikutuspiirit

Nykyaikaisen tiedonsiirron tuodessa kaikki maailman tapahtumat jatkuvana virtana lähellemme, on helppoa huolestua. Media kertoo meille sodasta, väkivallasta, luonnonmullistuksista ja sairauksista. Tällaisen viestinnän keskellä on luonnollista pelätä, huolestua ja ahdistua.

Tosiasia on kuitenkin, että katastrofeja sattuu kaiken aikaa ja on sattunut jo silloinkin, kun emme niistä kuulleet. Eikä katastrofin keskellä olevan kokemus ole erilainen, oli tilanne sitten koko maailmaa kuohuttava murhenäytelmä vai paikallislehdessä kaksi riviä saava auto-onnettomuus. Vakava loukkaantuminen voi sattua matkalla kauppaan. Hankala sairaus voi iskeä muutoinkin kuin pandemian aikaan.

Ei ole väärin kokea empatiaa katastrofeissa kärsineitä kohtaan ja auttaa heitä niillä tavoilla joilla pystyy. Mutta toisella puolella maapalloa tapahtuvien kauheuksien vuoksi ahdistuminen ei ole rakentavaa. Sillä niille ei voi mitään. Vaikutusmahdollisuutemme kansainväliseen politiikkaan, säätiloihin, maankuoren liikkeisiin tai sairauksien leviämiseen ovat kovin rajatut. Voimme tuoda mielipiteemme julki, vaatia itseämme isompia toimijoita toimimaan, avustaa tai noudattaa asiantuntijoiden antamia toimintaohjeita, mutta lopulta tällä kaikella ei ole suurta vaikutusta asioiden kulkuun.

Ei ole järkevää kuluttaa omia henkisiä voimavarojaan huolestuen asioista, jotka ovat oman vaikutuspiirin ulkopuolella. On parempi keskittyä tekemään asioita, joihin voi vaikuttaa.

Mihin sitten voi vaikuttaa? Emme lopulta muuhun, kuin omiin reaktioihimme. Maailma ja muut ihmiset kulkevat omilla radoillaan, me voimme vaikuttaa vain itseemme. Pieniä sysäyksiä voimme yrittää kanssaihmisille antaa, mutta todellisuus riippuu heidän reaktioistaan.

Se mihin voimme vaikuttaa paljon enemmän, on omat kykymme. Vaikka fyysinen toimintakyky, henkiset voimavarat, immuunijärjestelmän tehokkuus ja monien sairauksien puhkeaminen ovatkin monimutkaisia ja osin vaikutuspiirimme ulkopuolisia asioita, ovat ne se silti tekijöitä, joita voimme pyrkiä parantamaan omilla valinnoillamme.

Ja ne kaikki ovat tekijöitä, joiden avulla voimme paremmin pärjätä katastrofien, suurten tai pienten, kohdatessa.

Roolipelimaailma

Ihmiset oppivat tarinoista. Tavoitteenani on keksiä tarinoita, joiden avulla tuoda ymmärrettäväksi ajatuksiani liikkumisesta, terveydestä ja elämästä.
Varoituksen sana seuraavasta tarinasta: ilman jonkinlaista tietämystä tietokone- ja konsoliroolipelien kliseistä, tarina saattaa vaikuttaa hyvin oudolta.
Muutoin se vaikuttaa vain oudolta.

Kuvittele maailma, jossa kaikki toimii kuten vanhoissa tietokone-  ja konsoliroolipeleissä. Maailma, jossa kaikkien ominaisuudet ovat määritetyt sen mukaan miten pisteitä on eri osa-alueille jaettu. Osalla on enemmän älyä, mutta voima ja karisma ovat jääneet vähemmälle, toisilla on yllinkyllin ketteryyttä ja salavihkaisuutta, mutta eivät osaa loitsuja.

Tällaisessa maailmassa eli vaatimaton mies. Mies oli hahmonluonnissa saanut itselleen hieman paremmin älykkyyttä, ketteryys ja karisma olivat keskitasolla, mutta voima hieman sen alle eikä taikavoimia lainkaan. Maailman sääntöjen mukaan mies oli päätynyt pitämään kievaria. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että sankareiksi määritellyt hahmot poikkesivat aika ajoin hänen luonaan lepäämässä seikkailuillaan menettämänsä terveyspisteet takaisin, ennen kuin jatkoivat taisteluaan pahan Nekromanserin epäkuollutta imperiumia vastaan.

Työ ei ollut raskasta, eikä tuottavaa, mutta sillä pärjäsi ja vapaa-aikaakin miehelle jäi. Joskus mies uskotteli itselleen, että oli tärkeässä roolissa mahdollistamassa sankareiden ainaisen maailman pelastamisen, mutta todellisuudessa työ ei tuntunut palkitsevalta.

Päivät olisivat voineet kulua samaa rataa koko miehen elämän loppuun saakka, ellei olisi tapahtunut jotain tässä maailmassa poikkeavaa: hän luki kirjan. Kirja ei ollut maaginen, vaikka olikin peräisin velholta, eikä sinällään sisältänyt mitään mullistavaa tietoa joka miehen elämän muutti. Poikkeavaa oli se, että mies yleensäkään luki kirjaa. Sillä tässä maailmassa ei kukaan yleensä astunut sivupolulle valitsemaltaan tieltä. Sait ominaisuutesi ja hommasi, ja siinä pysyit niin pitkään kuin pysyit hengissä. Ei ollut syytä opetella mitään uutta, eikä varsinkaan mitään mitä sinun ei ollut tarkoitus tehdä.

Jos mieheltä olisi myöhemmin kysytty mikä oli se kirjan suoma oppi, joka muutti hänen elämänsä, ei hän olisi osannut mitään tiettyä sanoa. Koskaan hän ei oppinut loitsun loitsua, ei pienintäkään tulipalloa tai suojakilpeä. Mutta pieniä asioita taikomisesta ja velhon roolista tämä nyt ymmärsi, ja seuraavan kerran kun sankarijoukko saapui hänen kievariinsa, mies huomasi juttelevansa joukon velholle huomattavasti syvällisempiä kuin aiemmin.

Ja tämä sytytti miehessä tiedonjanon. Tästä eteenpäin hän kyseli vierailtaan heidän erikoisuuksistaan. Hän oppi sotureilta miten erilaisia hirviöitä tuli lähestyä, varkailta miten kiivetä talon seinää hiirenhiljaa ja munkeilta parantavien yrttien vaikutuksia. Välillä hän sai sankareilta kirjoja tai kääröjä luettavaksi, välillä sankarit opettivat uusia taitoja odottaessaan seikkailunsa jatkumista. Saipa hän muutaman vanhaksi jääneen aseenkin haltuunsa, joilla sitten harjoitteli sen minkä pystyi,

Ei miehestä koskaan tullut sankaria. Maailman pelastus jäi edelleen muille. Mutta oppi tämä erilaisten sankareiden taitoja, jopa siihen malliin että välillä matalan tason sankareille hän pääsi jopa näitä opettamaan.

Mutta tämä uuden oppiminen oli se, mikä antoi miehelle sisällön elämäänsä. Se antoi hänelle tarkoituksen nousta aamuisin sängystä, paremmin kuin pelkkä sankarien kestittäminen oli koskaan antanut. 

Ja se muutti maailmaa. Miehen maine kiiri ympäri maailmaa ja sai muutkin miettimään olisiko heidän syytä oppia jotain uutta. 

Lopulta Nekromanseria ei kaatanut yksikään vanhoista, perinteisesti sankareista. Sen teki barbaarikylän aseseppä, joka oli kievarinpitäjän esimerkkiä noudattaen kehittänyt valtavan voimansa lisäksi loistavat maagin taidot ja kohtuullisen ketteryyden. Hän keräsi ympärilleen joukon samalla tavalla monipuolisia sankareita, eikä epäkuolleiden imperiumista ollut lopulta vastusta näin osaavalle joukolle.

Liikemies ja majatalon pitäjä

Ihmiset oppivat tarinoista. Siksi haluan kirjoittaa tarinoita, joilla yritän tuoda esiin omia ajatuksiani ja asenteitani elämään. Ja muistaa siten ne opit itsekin. Seuraava tarina on minun versioni Meksikolaisen kalastajan tarinasta.

Olipa kerran liikemies. Mies oli hyvin menestynyt, asui suurkaupungissa ja vietti rikasta elämää. Tai niin rikasta kuin ehti, miljoonat eivät tehneet itse itseään, ja mies työskenteli usein iltamyöhään ja yli viikonloppujen.

Eräänä kesänä miehen alaiset kuitenkin päättivät että tämän oli syytä pitää taukoa, ja varasivat hänelle viikon loman maaseudulla sijaitsevasta majatalosta. Mies oli aluksi vastahakoinen lähtemään, mutta lopulta hän myöntyi.

Matkallakaan hän ei kuitenkaan malttanut työntekoa lopettaa, vaan vastaili sähköposteihin ja sopi tapaamisia koko taksimatkan. Päästyään majataloon mies oli nälkäinen, ja heti huoneen saatuaan tiedusteli majatalon pitäjältä syömismahdollisuuksia. Majatalon pitäjä, nelikymppinen mies, lupasi tehdä liikemiehelle ruokaa vaikka heti ja ohjasi tämän pöytään istumaan.

Liikemies söi hyvällä ruokahalulla majatalon pitäjän tekemiä ruokia. Perunat, salaatti ja liha olivat jotain ihan muuta kuin mihin mies oli kaupungissa tottunut. Kaikki maistui äärimmäisen hyvältä, ei erikoiselta, mutta jotenkin enemmältä kuin kaupungissa. Erityisen vaikutuksen liikemieheen teki palanpainikkeena tarjottu olut, jonka maltaisuus ja raikkaus oli vailla vertaa.

Kun majatalon pitäjä tuli korjaamaan astioita pois, liikemies pyysi tämän istumaan viereensä ja sanoi: ”Melkoiset ruoat sinulla täällä, en ole aikoihin syönyt näin hyvin. Mistä tämä kaikki on peräisin?” Majatalon pitäjä kummastui hieman kysymyksestä, mutta vastasi sitten: ”Perunat ja muut juurekset kasvattelen itse maillani, yrtit ja salaatit samoin. Hieman karjaakin minulla on, mutta lihaa ja munia ostan myös naapureiltani. Oluen panen itse, läheisen peltotilan ohrasta. Ruoan laitan kuten olen kotona oppinut.” ”Miten sitten päiväsi vietät ja elantosi teet?”, liikemies jatkoi kysymystään. ”Aamuisin hoidan eläimet ja sen mitä kulloinkin viljelyksillä tarvitsee tehdä. Iltaisin hoidan oluen panemisen, jos tuo on loppumassa. Majatalon vieraiden mukaan toki aikataulut elävät. Paljon jää päivissä aikaa olla perheen kanssa, ei nämä hommat onneksi koko päivää vie. Ja nautin maanviljelystä, oluen panemisesta ja ruoanlaitosta, kaikkea sitä teen mieluusti. Elantoni saan majatalon tulojen lisäksi tuotteitani myymällä.”

Liikemies pohti asiaa hetken, hörppäsi vielä lasin pohjalle jääneen oluttipan ja sanoi sitten: ”Sinun ruokasi ja oluesi ovat sitä luokkaa että tästä nauttisi muutkin kuin minä. Eikä tämä niin kaukana kaupungista ole, etteikö tänne saisi ihmisiä houkuteltua. Sinun kannattaisi mainostaa ruokaasi ja juomaasi, niin saisit lisää asiakkaita.”

”Mutta jos täällä alkaisi alvariinsa kaupunkilaisia ramppaamaan, ehtisinköhän kaikille ruokaa laittamaan?”, majatalon pitäjä mietti. ”Lisääntyneillä tuloilla saisit palkattua kokin ruokaa tekemään”, liikemies vastasi: ”Ja voisit keskittyä enemmän oluen tekemiseen”.

”Miksi minä olutta enemmän tekisin? Eikä noilla sammioilla montaa litraa enempää tee”, majatalon pitäjä vastasi. ”Mutta sitten voisit hankkia isommat sammiot”, liikemies innostui: ”ja tehdä olutta muuallakin myytäväksi kuin ravintolassasi. Voisit myydä olutta tynnyreittäin kaupunkiin, samalla kasvattaa ravintolan tunnettavuutta. Tänne tulisi väkeä ympäri Suomen syömään ja juomaan. Kun paikasta tulisi tunnettu, voisit muuttaa kaupunkiin perustaa samanlaisen ravintolan sinnekin. Ja muihinkin kaupunkeihin. Samalla myydä oluttasi ympäri maata.”

Majatalon pitäjä oli aina vain kummastuneempi: ”Mistä syystä minä tuon kaiken tekisin? Miten ehtisin olutta panna ja montaa ravintolaa pyörittämään?” ”Et sinä tietenkään itse tätä kaikkea tekisi, saisit niin paljon tuottoa, että sinulla olisi varaa palkata itsellesi työvoimaa tuon kaiken tekemiseen.”, liikemies perusteli ja jatkoi: ”viiden-kymmenen vuoden sisällä sinulla olisi varmasti mahdollisuus myydä ravintolakonseptisi jollekin isolle ketjulle ja oluesi suurelle panimolle. Voisit tehdä miljoonia.”

”Sitten voisit jäädä eläkkeelle, muuttaa maalle, tehdä päivät pitkät mitä ikinä haluatkaan ja viettää aikaa perheesi kanssa”, ideoistaan hurmioitunut liikemies intoili.

Majatalon pitäjä tuijotti liikemiestä, hieman odottaen että tämä paljastaisi pilailleensa. Mutta vakavissaan tuo näytti olevan. Majatalon pitäjä pudisti päätään, nousi tuolista, otti liikemiehen astiat kantaakseen ja sanoi: ”Kuulostaapa pitkältä matkalta päästäkseen jonnekin, jossa jo olen.”

Lohikäärme

Ihmiset oppivat tarinoista. Näissä tarinoissa yhdistyy haluni keksiä tarinoita ja pyrkimykseni opettaa jotakin liikkumisesta, terveydestä ja ihmisyydestä.

Vuorella asuu Lohikäärme, näin kerrottiin. Tästä todisteena ei ollut kuin vanhojen höyrähtäneiden kertomukset, ja ajoittain Vuoren rinteestä nouseva savu. Yhtä kaikki, Nuorukainen halusi mennä asian tarkistamaan.

Nuorukaiset haluavat aina mennä Lohikäärmevuorille, koska ovat uhkarohkeita. Tai oikeastaan eivät kunnolla käsitä oman kuolemansa mahdollisuutta. Olla nuori on olla kuolematon, tai ainakin uskoa niin syvällä luissaan.

Tämä Nuorukainen ei kuitenkaan halunnut mennä Vuorelle maineen, seikkailun tai edes niiden rikkauksien vuoksi joista tarinoitiin. Nuorukainen halusi nähdä Lohikäärmeen, koska oli haltioitunut lentämisestä. Mahdollisuus vapauteen, jonka lentäminen soisi kiehtoi Nuorukaista enemmän kuin mikään. Linnutkin lensivät, toki, mutta nämä joutuivat pelkäämään petoja ja välttelemään ihmisten ansoja. Ei se Nuorukaista kiehtova asia oikeastaan ollut lentäminen, vaan vapaus. Ja mikä olisi vapaampi kuin Lohikäärme?

Nuorukainen ei ollut vapaa. Häntä kiellettiin lähtemästä vuorelle. Mutta koska nuoret ovat kapinallisia, tämä ei totellut. Salaa hän pakkasi reppunsa ja lähti aamulla niin varhain ettei leipurikaan ollut vielä uuninsa tulipesää sytyttänyt.

Nuorukaisen matka Vuorelle kesti päivän pari, mutta tämä kertomus ei kerro matkasta. Tämä kertoo päämäärästä. Sillä Nuorukainen löysi Vuoren ja sen kyljessä olevan luolan, ja astui sisään.

Luola oli laaja ja syvä. Mitä syvemmälle Nuorukainen kulki luolassa, sitä pistävämmäksi kävi ilmassa leijuva rikinkatku kävi. Lopulta Nuorukainen päätyi suureen, avoimeen tilaan, kuin jättiläisten ammoin louhimaan saliin. Salin keskellä oli valtava ryökkiö kultaa, hopeaa, jalokiviä ja rikkauksia, jotka kiiltelivät seinistä selittämättömästi hohkaavan vihertävän valon kajossa. Keskellä röykkiötä makasi suunnaton punertavan ruskea sarvipäinen lisko, jättimäiset lepakon siivet päälleen taitettuina. Lohikäärme.

Tahtomattaankin Nuorukainen henkäisi. Vaikka Lohikäärmettä hän oli tullutkin etsimään, ei hän sisimmässään uskonut tätä löytävänsä. Sillä ei Nuorukainen oikeasti ollut uskonut vanhojen puheisiin, koska oli nuori. Nuoret eivät luonnostaan usko vanhojen puheisiin, eivät edes silloin kun nämä ovat oikeassa.

– Kohteliasta olisi tervehtiä, matala, mutta hieman suhiseva ääni sanoin Nuorukaiselle.

– Vaikka sitten olisitkin murhaaja tai ryöväri, ääni jatkoi.

Nuorukainen jähmettyi paikoilleen aluksi ihmetellessään kuka oli puhunut. Sitten hän jähmettyi vielä enemmän, kun käsitti puhujan olleen Lohikäärme. 

Koska Nuorukainen ei jähmetykseltään saanut puhuttua, Lohikäärme jatkoi hidasta jylinäänsä:

– Etpä sinä taida kummoinen taistelija ollakaan. Tai sitten kuvittelet olevasi äärimmäisen hurja, kun ilman asetta meinaat kimppuuni käydä.

– En minä kimppuun, halusin vain nähdä, Nuorukainen sopersi.

– En tiennyt, oletko olemassa.

– Et tiennyt olenko olemassa?! Eivätkö ihmiset minua enää muista? Lohikäärme hermostui

– Eivätkö muista minua ja aarretta, jonka vuoksi niin moni soturi sai tuta liekistä ja hampaasta?!!

Lohikäärme oli puhuessaan nostanut päänsä paksun kaulansa varassa kultakasan päältä, mutta nyt se loi katseensa mietteissään alas.

– Tjaah, taitaapa siitä olla aika monta auringon kiertoa kun kukaan täällä kävi. Ehkä satoja. Kuinkas pitkään te elittekään?

– Ukko Olaf on seitsemänkymmentäneljä, enkä minä tunne ketään sen vanhempaa, hämmentynyt Nuorukainen vastasi.

– Hummmm, no enpä ole itsekään ulkona ollut. Ehkä syytä on minussakin, Lohikäärme sanoi, enemmän itselleen kuin Nuorukaiselle, ja painoin päänsä takaisin kasan päälle.

– Pfffhhh, no mitä sinä sitten? Jos et ole surmaamassa niin mitä? Aarteenko halajat?

– En tiennyt aarteesta ennen kuin sen näin. Miksi sinulla on aarre?

– Miksikö Lohikäärmeellä on aarre?! No miten muutenkaan? Pitäähän Lohikäärmellä olla aarre, jota suojella ja jonka päällä maata. Mitä siitä tulisi, jos ihmiset tulisivat ja löytäisivät Lohikäärmeen ilman aarretta? Keräsin sen nuorena liskona suurella vaivalla ja vuosisadat olen sitä suojellut teiltä ihmisiltä.

– Onko kasan päällä siis mukava maata? Nuorukainen rohkaistui hieman. Lohikäärme oli suuresta koostaan, terävistä hampaistaan ja suusta välillä pilkistävästä liekistä huolimatta jotenkin sympaattinen. Ehkä Nuorukaiselle tuli Lohikäärmeestä mieleen se aiemmin mainittu kylän vanhus Olaf, hieman höpähtänyt ukko, joka ajautui samaan tapaan herkästi pitkiin, itsenäisiin pohdintoihin kesken juttelun.

– Ei, kautta roihuni! Lohikäärme mylväisi,

– Kova ja epätasainen tämä on, liikkuu alta aina kun sen saa aseteltua hyväksi. Ja jalokivet pistelevät vatsaani. Karmea sänky aarrekasa on.

– No imetkö aarteesta jotenkin voimaa tai jotain?

Lohikäärme katseli kasaansa, ympäri luolan seiniä ja näytti siltä, kuin yrittäisi muistaa jotain.

– Miksi minulla on aarrekasa? Lohikäärme sanoi, enemmän itselleen kuin kenellekään muulle.

– Mutta pitäähän Lohikäärmeellä olla aarre? se jatkoi epävarmana.

Nuorukainen uskaltautui lähemmäs. Jos Lohikäärme hänet haluaisi surmata, eivät ne muutamat metrit tätä estäisi. Sitä paitsi Nuorukainen oli nähnyt Lohikäärmeen silmissä surua, jonka syyn luuli käsittävänsä.

– Oletko oikeasti vain vartioinut tätä aarretta vuosisadat? Maannut ja odottanut, että joku tulee sitä hamuamaan, jotta voisit peitota hyökkääjät ja valaa pelkoa ihmisiin?

– Mutta niinhän Lohikäärmeen kuuluukin tehdä? Eikö niin? Mitä minä tekisin, jos en vartioisi aarrettani?

– Mitä vain! Olet jättimäinen lisko, joka kykenee lentämään! Pääset minne vaan! Mikään ei sinua uhkaa! Nuorukainen innostui puhuessaan,

– Voisit lentää ympäri maailmaa, nähdä kaikki sen ihmeet! Suuret meret, valtavat metsät, joiden puiden ikä ylittää omasikin! Vuoret, jotka savuavat ilman Lohikäärmettä, valtavat tasangot, joilla on vain hiekkaa ja silti jotenkin vähäpätöiset sukulaisesi siellä pystyvät elämään! Suuret maat täynnä lunta ja jääta ja vielä vaikka ja mitä!

– Voisinko tehdä niin? Voisinko jättää aarteeni ja vain lähteä?

– Miksi et? Mitä aarteesi on sinulle antanut? Painaumat vatsaan ja vuosisatojen huonot unet?

Lohikäärme pohti asiaa. Ja mitä enemmän se pohti, sitä kirkkaammaksi sen mieli muuttui. Hitaasti, varovaisesti se aukoi valtavia siipiään.

– Voisin nähdä maailmaa. Olisin aina voinut nähdä maailmaa. Olen hukannut ikuisuuden vartioimalla tätä röykkiötä.

– Mennyt on hukattu, toki, Nuorukainen sanoin,

– Mutta tulevaisuus on vielä mahdollista löytää. Lähde matkaan nyt kun intosi antaa sinulle voimaa lähteä.

– Jättäisin tämän ja lähtisin? Jättäisin tämän? Jättäisin tämän! Voi, nyt kun kehtaan myöntää sen itselleni, kuinka olenkaan toivonut että voisin unohtaa aarteen ja sen vartioinnin! Lähteä pois tästä luolasta! Onko oikeasti olemassa vuoria, jotka savuavat ilman Lohikäärmettä?

– Näin kerrotaan, Nuorukainen vastasi hymyillen.

– Voi sen minä teen! Jätän tämän luolan, tuon kurjan rikkauden ja lennän maailmaan!

Tämä sanottuaan, Lohikäärme kohottautui voimakkaiden jalkojensa varaan. Se oikoi valtavia siipiään ja kokeili varovaisesti lepattaa niitä. Syntynyt tuuli oli kuin myrskyssä, ja oli kaataa Nuorukaisen, mutta tämä nauroi Lohikäärmeen ilon tarttuessa häneenkin. 

Lohikäärme taitteli siipensä, painoin päänsä aivan Nuorukaisen jalkojen viereen ja sanoi:

– Kiitokset! Olet vapauttanut minut. Vapauttanut minut itselleni luomastani kullan, hopean ja veren vankilasta. Olet saanut minut ymmärtämään kuinka jumissa olen ollut. Nyt voin olla se, mitä todella haluan olla. Tästä kaikesta olen sinulle ja suvullesi ikuisesti kiitollisuuden velassa. Hyvästi, ja parhainta jatkoa!

Tämän sanottuaan, Lohikäärme nousi uudestaan, avasi siipensä ja parilla voimakkaalla iskulla lensi pois luolastaan ensi kertaa yli sataan vuoteen, näki auringon ja sinitaivaan, ja muisti mitä tämän kuului olla. Vanhan ilkikurisuuden ottaessa vallan, Lohikäärme kaarsi alas kohti Nuorokaisen kotikylää. Ihmiset huusivat kauhusta ja kyyristyivät pelosta Lohikäärmeen nähdessään. Viime hetkellä Lohikäärme kaarsi takaisin ylös ja puhalsi suustaan taivaalle valtavan tulipallon, ja hetken näytti kuin taivaalla olisi loistanut kaksi aurinkoa. Tämän jälkeen Lohikäärme lensi pois, eikä koskaan palannut. Mutta kylässä ei Lohikäärmettä enää unohdettu ja vanhojen juttuihin hetken aikaa hieman kunnioittavammin.

Nuorukainen ei koskaan kertonut kokemuksestaan, paitsi sitten kun oli itsekin vanha, eikä hänen tarinoitaan enää nuorukaiset uskoneet. Hän ei halunnut mainetta Lohikäärmeen karkoittajana. Aarteesta suurimman osan hän lahjoitti sitä tarvitseville, koska ei halunnut rikkauksia. Mutta lahjoitukset hän aina teki pienissä erissä ja nimettömänä, koska ei halunnut kunniaa hyväntekijänä.

Sen verran Nuorukainen piti aarteesta itsellään, että sai mitä eniten kaipasi: hän osti aarteella itselleen vapauden ja näki maailmaa.

Kolme pientä porsasta

Ihmiset oppivat tarinoista. Sadut ovat usein verhottuja oppeja. Alkuperäinen “Kolme pientä porsasta” opettaa ahkeruutta. Minä tein sadusta oman muunnelmani.

Olipa kerran kolme pientä porsasta, jotka lähtivät etsimään onneaan suuresta maailmasta. He lähtivät kukin tahoilleen, innoikkaina kohtaamaan maailman. Ensimmäisenä he tarvitsivat asumuksen.

Ensimmäinen possu oli laiskahko ja innostuneempi huilun soitosta ja lekottelusta auringossa enemmän kuin mistään muusta. Hän pykäsi itselleen nopeasti asumuksen risuista ja oljista. Ei se kummoinen ollut, mutta piti sateen ja viiman ulkopuolella. Loppuajan possu oli vapaa tekemään mitä lystäsi.

Toinen possu oli veljeään jämäkämpi ja pontevampi tapaus. Hän ryhtyi heti toimeen ja alkoi rakentaa itselleen kunnon taloa. Possu joutui painamaan pitkää päivää muutaman viikon ajan, ja kieltäytymään veljensä pyynnöistä lähteä kanssaan kalaan tai kedolle soittelemaan, mutta lopulta hänellä oli valmiina oikein soma pikku talo, jossa olla turvassa maailman pahuuksilta.

Kolmas possu ei halunnut ottaa mallia kummaltakaan veljeltään. Hän halusi nähdä maailmaa hieman enemmän, ennen kuin asettuisi paikoilleen. Hän ompeli kankaasta itselleen teltan, pakkasi reppuun itselleen tarvittavat välineet elämiseen ja lähti kulkemaan maata.

Näin kului muutama vuosi. Ensimmäinen possu laiskotteli ja lekotteli, mutta pärjäsi risuasumuksellaan oikein mukavasti. Toinen possu teki talostaan oikein mukavan paikan elää, niin mukavan että harvoin malttoi sieltä poistua. Kolmas possu kiersi maata ja koki kaikenlaista uutta ja ihmeellistä, vaikka joutuikin jatkuvasti kamppailemaan erilaisten säätilojen kanssa.

Mutta sitten alkoi kiertää huhu possujen kotiseuduille muuttaneesta sudesta. Ensimmäinen possu kuuli huhut, ja vähät välitti. Pötypuhetta ja himphamppua, ei sellaista petoa näillä seuduilla ole, possu ajatteli, ja jatkoi elämäänsä huilua soitellen, nurmikolla lekotellen ja laiskotellen.

Susi ei kuitenkaan ollut vain huhu, ja pian löysi tämän possun. Eikä varmaankaan tarvitse kertoa kuinka sitten kävi. Varomaton possu ei kauas päässyt pakoon omaa kotiaan kauemmas, mutta risuseinät lakosivat suden edessä välittömästi, jättäen possun suojattomaksi. Susi sai syödäkseen.

Toinen possu oli huhut kuullessaan päättänyt pysyä yhä tiukemmin talonsa suojissa. Eipä hän paljoa ollut talostaan poistunut aiemminkaan, mutta nyt hän sulkeutui lisää, piti huolta siitä että takassa oli tuli ja ruokavarasto täynnä ravitsevia ruokia. 

Susi sai tietää talossa asuvasta possusta ja näki heti, ettei tuota taloa niin vain murreta. Mutta sudella oli onneksi muitakin avuja kuin raaka voima. Hän kiipesi possun talon katolle ja tukki savupiipun. 

Possu ei voinut talossaan enää polttaa takkaansa. Ja vaikkeivät kesäillat kylmiksi menneetkään, oli possu niin tottunut takan lämpöön ettei kestänyt edes sitä hienoista viileyttä mikä nyt taloon levisi. Hädissään hän kyttäsi ovella, sitä hetkeä kun susi menisi pois ja heti kun näin kävi, possu säntäsi ulos ja kiipesi katolle piipun tukosta poistamaan. 

Susi oli toki tämän arvannut ja jolkotti heti metsästä kohti saalistaan, kun tämä tuli ulos. Possu yritti lähteä juoksemaan pakoon, mutta pitkälle tämä ei päässyt. Vuodet talon sisällä asuen olivat vieneet possun askeleista kepeyden ja jaloista voiman, nopeasti susi tämän yhytti ja söi suihinsa.

Kolmas possu oli kuullut samat huhut sudesta matkoilleen, ja oli päättänyt lähteä kotiseuduilleen asiaa tarkistamaan. Hän saapui tutuille seuduille, näki veljensä risumajan laonneena ja löysi toisen veljensä talon tyhjillään. Ja silloin susi päätti hyökätä.

Mutta kolmas possu ei ollut enää possu ensinkään. Vuodet kulkien maata, säätiloja vastaan kamppaillen ja ruokaa itselleen hankkien, olivat saaneet possun kasvattamaan karkean karvapeitteen ja komeat syöksyhampaat. Se oli suurikokoinen ja vahva, kyvykäs pärjäämään niin lumisilla rinteillä kuin lämpimillä aroilla. Se oli tottunut matkoillaan peittoamaan petoja. 

Joten sutta ei odottanutkaan kolmas possupaisti vaan hurja karju. Susi yritti purra, mutta sen hampaat eivät päässeet karjun karvapeitteestä läpi. Sen sijaan karjun hampaat pureutuivat kipeästi suden kylkiin, sorkat kalahtivat ikävästi leukaluihin ja karjun voima ja vimma ajoivat suden pakomatkalle, joka tuskin on päättynyt vieläkään.

Hirviöplaneetta

Ihmiset oppivat tarinoista. Yritän luoda tarinoita joissa on jonkinlainen opetus liikkumisesta, terveydestä tai ihmisyydestä.

Etsintä- ja pelastuspartio 456:n korpraali Amekra raportoi. Tehtävä on epäonnistunut. Olemme kohdanneet jotain hirveää, ja minä olen ainoa partion jäsen vielä kykenevä raportoimaan. Äänitän tämän viestin siinä toivossa, että se varoittaa muita astumasta tälle kurjalle planeetalle.

Saavuimme tänne kolme päivää sitten, tehtävänämme oli etsiä Tutkimus- ja kehitysryhmä 789:n jäseniä ja selvittää, mikseivät he olleet vastanneet kutsuihimme. Partiomme oli eksoplaneettastandardien mukainen: upseerimme, luutnantti Droman johdossa oli kaksi ryhmää. Ensimmäinen tiimi koostui kersantti Griron lisäksi kolmesta miehistön jäsenestä. Itse olin toisessa ryhmässä kahden muun henkilöstön jäsenen kanssa, kersantti Kj’umin johtamana.

Perustimme ohjesäännön mukaisen tukikohdan laskeutumispaikalle ja avasimme radio-, infrapuna- ja fotonimajakat. Tutkamme oli paljastanut oletettavasti TK789:n pystyttämät rakennelmat kolmensadan matkayksikön päässä. Emme voineet kuitenkaan matkata sinne heti. Planeetan päiväolosuhteet osoittautuivat karmeiksi: läheisen tähden valo ja lämpö teki ulkona oleilusta sietämättömän tukalaa. Joten luutnantin käskyllä valmistelimme kuljettimemme ja odotimme yön saapumista.

Luutnantti Droma ja kersantti Griron ryhmä lähti liikkeelle kuljettimilla heti tähden siirtyessä horisontin taakse. Tukikohdan ja rakennelmien välinen maasto oli matalan kasvillisuuden peittämää, tasaista maastoa, joten matka oletettavasti taittuisi hyvissä ajoin ennen aamua.

Kersantti Griron ryhmä raportoi löydettyään tutkassa näkyneet rakennelmat. Alue vaikutti autiolta, osassa rakennelmia oli näkynyt taistelun jälkiä. Griron ryhmän aikomuksena oli tutkia alue paremmin eloonjääneiden toivossa, kersantti Kj’umin tiimin tehtävänä oli pysyä tukikohdassa siltä varalta, että majakoidemme signaalit tuottaisivat vastauksia. 

Pian päivän noustua menetimme kuitenkin yhteyden Griron tiimiin. Tekniikassa ei vaikuttanut olevan ongelmia, mutta vastauksia emme saaneet. Kuoremme eivät kuitenkaan kestäneet planeetan raakaa päivänpaistetta, joten emme voineet muuta kuin jäädä odottamaan pimeää.

Koko ryhmämme lähti matkaan heti tähden laskettua. Emme halunneet vähentää joukkojamme enää enempää, oli hyvin mahdollista että TK789:n katoamisen ja Griron tiimin yhteysongelmien taustalla oli vihamielinen kohtaaminen planeetan eläimistön kanssa. Olimme toistaiseksi kohdanneet vain pehmeiden lehtimäisten ulokkeiden peittämiä lentäviä olentoja ja hyvin meidänkaltaisen ruumiinrakenteen omaavia, huomattavasti pienempiä olentoja maanrajassa. Kaikki nämä olivat jättäneet meidät rauhaan, mutta oli todennäköistä että planeetalla asui suurempiakin olentoja.

Kolmen ja puolen aikayksikön jälkeen olimme 80 matkayksikön päässä tutkassa näkemistämme rakennelmista. Tuolloin näimme vastaamme juoksevan yhden omistamme. Pysäytimme kuljettimemme ottaaksemme tulijan vastaan, mutta hän juoksi meistä ohi. Jouduimme palaamaan kuljettimeen ja ottamaan hänet kyytiin väkisin. 

Juoksija paljastui Griron tiimin jäseneksi, pelastaja Eksarkiksi. Tämä näytti kauhealta: Hänen kitiinikuorensa oli palanut karrelle, vasen takajalka roikkui alimmasta nivelestään väärään suuntaan ja hänen silmänsä olivat juuttuneet kauhun vääristämään tuijotukseen. Meillä kului lähes kokonainen aikayksikkö saada mitään selvää tapahtumien kulusta. Eksark puhui kiihtyneesti ja lyhyesti, ja suurimmaksi osaksi käsittäneet mitä hän sanoi, vaikka sanat ymmärsimmekin.

Tulimme kuitenkin seuraavaan tulokseen kersantti Griron tiimin kohtalosta: Pian rakennelmille pääsemisen jälkeen, jokin olento oli hyökännyt tiimin kimppuun. Eksark kuvasi olentoa jättimäiseksi neliraajaiseksi olennoksi. Alempien raajojen varassa olento liikkui, ylemmillä tämä oli käytellyt jonkinlaista meleeasetta. Olento oli surmannut koko tiimin, Eksarkia lukuunottamatta. Eksark oli paennut paikalta, matkannut jalan tuon 80 yksikön matkan, alkumatkan vieläpä planeetan kirkkaan päivän paahtaessa.

Kertomus kuulosti epäilyttävältä. Kuvaus vain kahdella raajalla seisovasta olennosta tuntui uskomattomalta, olivathan kaikki tiedoissamme olevat neliraajaiset olennot kykenemättömiä kulkemaan kahdella raajalla, ainakaan pitkiä matkoja. Neliraajaista työkalun käyttäjää ei rotumme ollut koskaan kohdannut. Kersantti Griron tiimi oli myös täysin aseistettu, kokenut taisteluissa ja varautunut kohtaamaan vihamielisiä olentoja. Ajatus olennosta, joka olisi heidät pystynyt peittoamaan kauhistutti meitä kaikkia.

Eksarkin olemus kuitenkin tuki tarinaa, ja joka tapauksessa hän oli niin huonossa kunnossa että tarvitsi nanolääkintäbottien apua. Kersantti Kj’umin päätös oli lähteä takaisin kohti tukikohtaa hoitamaan Eksarkia ja harkitsemaan vakavasti planeelta evakuoitumista. Matkasimme takaisin päin sen minkä ehdimme, ennen kuin aamu pakotti meidät laittamaan kuljettimen reflektiosuojat päälle ja odottamaan pimeää.

Olimme leirityneet 60 yksikön päähän tukikohdasta. Standardin mukaiset vartiovuorot asetettiin, ja kuljettimen liiketunnistimet olivat herkimmillään. Emme silti uskoneet, että Eksarkia olisi ajettu takaa: 240 yksikköä tämän tähden paahteessa tuntui mahdottomalta matkata, erityisesti jos Eksarkin kuvaus kaksijalkaisuudesta piti paikkaansa.

Kuinka väärässä olimmekaan. Noin kaksi aikayksikköä ennen tähden laskeutumista liiketunnistimemme havaitsivat jotakin Eksarkin tulosuunnassa. Jokin lähestyi nopeasti paahtavasta kuumuudesta huolimatta. Visuaaliset sensorit paljastivat meille Eksarkin kuvausta vastaavan kauhean olion.

Olio oli todellakin jättimäinen, noin kaksi kertaa pidempi kuin pisimmät meistä. Se oli lähes kauttaaltaan vaaleanruskean joustavan kerroksen peittämä, kuorta olennolla ei ollut. Sen päätä peitti tumma karva. Se juoksi alemman raajaparinsa avulla, ylemmässä raajaparissa se kantoi pitkää puunoksaa, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty teräväksi hiottu kivensiru.

Ammuimme olentoa kohti neljä sitrusöljypommia, tavoitteenamme karkottaa olento takaisin tulosuuntaansa. Osuimme täydellisesti, olento jäi täysin kaasupilviin. Olento ei kuitenkaan välittänyt öljystä vähääkään vaan jatkoi meitä kohti.

Mahdollisuudeksemme jäi paeta. Lähdimme kuljettimella etenemään niin lujaa kuin mahdollista. Suojamme repeytyi vauhdissa irti, mutta päivänpaisteesta huolimatta meidän oli pakko jatkaa eteenpäin. Yritimme ampua olentoa aseillamme, mutta olennon pinnan näennäisestä pehmeydestä huolimatta aseillamme ei ollut tehoa.

Olento sai meidät kiinni, ja yhdellä massiivisella puskulla kaatoi kuljettimemme. Eksark oletettavasti menehtyi törmäyksessä. Itse taisin menettää tajuntani hetkeksi. Kun havahduin, olento lävisti kersantti Kjumin primitiivisellä aseellaan, tämän kitiinikuoren ja haarniskan hajoten kiviterän edessä kuin paperin.

Häpeän myöntää tätä, mutta siinä vaiheessa pakenin. Kuulin kuinka toverini ase laukoi vastakkaisesta suunnasta kohti olentoa, mutta olin menettänyt uskoni aseidemme tehoon. Joten juoksin minkä jaloistani kerkisin kohti tukikohtaa. Toverini on taatusti menehtynyt, ja kannan katumusta pelkuruudestani, mutta ilman hänen uhrautumistaan en olisi päässyt pakoon nauhoittamaan tätä kaikkea.

Nyt on jälleen yö. Lähetin noutopyynnön heti kun pääsin tukikohtaan, jonka jälkeen suljin tukikohdan niin hyvin kuin pystyin. En kuule ääniä ulkoa, mutta pahoin pelkään että olento on minut löytävä. Infrapuna-anturit havaitsivat puolen yksikön päässä pienen hallitun tulipalon. Osaako tämä hirviö hallita tultakin?

Tämä viesti olkoon perintöni, epätoivoinen yritykseni estää ketään muuta kokemasta samaa kohtaloa kuin me. Planeetalla elää jotain kauheaa, jotain joka kykenee kulkemaan paahtavassa kuumuudessa väsymättä satojen yksiköiden matkan, jäljittämään pienimpiäkin jälkiä ja käyttämään työkaluja taidolla ja voimalla joka ylittää jopa omat kykymme, olkoonkin että olennolla on vain kaksi raajaa näitä käyttämään. Se pysyy vakaana kahdellakin raajalla, kestää niin kemialliset hyökkäykset kuin fyysiset kolhut. 

Kenet viestini koskaan tavoittaakin: pysykää poissa SOL3-planeetalta! Tämä maailma kannattaa jättää näiden hirviöiden hallittavaksi. Ehkä ne tappavat toisensa ennen kuin oppivat matkaamaan planeettansa ulkopuolelle…

Sandaalimies

Ihmiset oppivat tarinoiden kautta. Ja minussa on aina kytenyt kipinä luoda tarinoita. Päätin kokeilla täällä blogissani lyhyiden tarinoiden kirjoittamista. Tarinoiden, joiden opetuksena on aina jotain liikkumiseen tai terveyteen liittyvää.

Olipa kerran köyhä mies. Tai ei oikeastaan köyhä. Miehellä oli talo, hieman maata viljeltävänä, vuohi ja muutama kana. Ei siis kerjäläinen, vaikkei herroiksikaan pystynyt elämään. Mutta varaa miehellä olisi ollut parempaankin, tämä vain oli päättänyt olla käyttämättä rahojaan ulkoisiin ylellisyyksiin. Hän tyytyi siihen mitä omisti, ja säästi varojaan huonojen aikojen varalle. 

Eräänä päivänä mies oli kulkemassa kohti kaupunkia, kun keikari kulki hänen ohitseen. Miehet tunsivat toisensa, ja tiesivät olevansa yhtä rikkaita, mutta ulkopuolinen ei tätä olisi voinut tietää. Mies oli pukeutunut vaatimattomiin, harmaanruskeisiin sarkahousuihin ja yksinkertaiseen paitaan, jalassaan hänellä oli sandaaleiksi jalkoihin sidotut nahanpalat. Keikarilla sitä vastoin oli päällään vaaleansiniset puuvillahousut, valkoinen paita ja sininen pikkutakki. Takki ja housut olivat koristellut kultaisilla langoilla ja messinkinapeilla. Jalassaan hänellä oli kiiltävänmustat ratsastussaappaat.

Keikari pysäytti miehen ja kysyi: ”Miksi sinä miesrukka tallaat mullassa ja mudassa noilla sandaaleilla?” Hän esitteli korkeaa kantakorkoaan ja jatkoi: ” Kyllä sinullakin olisi varaa nostaa kantapääsi ylös mullasta ja nousta varallisuutesi mukaiselle tasolle”.

Mies katsoi keikarin kenkiä hetken mietteissään, ja sitten omia sandaaleitaan. Sitten hän virkkoi: ”Hevosta en omista, enkä sellaiselle näe tarvetta niin kauan kuin omat jalkani kantavat. Niinpä en tarvitse kenkiinikään paikkaa minne jalustimen asettaa.”

Keikari ei sanonut mitään, tuhahti vain ja kiihdytti askeliaan, jatkaen tiellä eteenpäin miehen edelle.

Mies jatkoi matkaansa eteenpäin. Kohta risteyksestä samalle tielle liittyi hurmuri. Hänellä oli huoliteltu parta ja tukka, vielä keikarinkin vaatteita komeampi asu ja jalassaan kengät, joiden kärki oli pitkä ja siro. Hän katsoi miestä päästä varpaisiin ja totesi: ”Kyllä sinunkin olisi syytä tarkastella hieman ulkonäköäsi, jos koskaan haluat naisen löytää. Jalkasi näyttävät ankan räpylöiltä, ja tokkopa vesilinnutkaan niitä kauniina pitävät”.

Mies katsoi hurmurin kenkiä. Sitten hän loi katseensa omiin jalkoihinsa ja nousi muutaman kerran varpailleen. Tämän jälkeen hän sanoi: ”Saattaahan se siro olla leveää kauniimpi. Mutta noihin sinun kenkiisi jos varpaani ahtaisin, ei liikkeissäni olisi mitään siroutta. Mieluummin olen sulokas liikkeissäni kuin paikoillani”.

Hurmuri tuhahti, nosti nenänsä pystyyn ja kiihdytti askeleitaan, jotta pääsisi tiellä miehen edelle.

Matka jatkui edelleen. Sekä keikari että hurmuri olivat jatkaneet matkaansa niin nopeasti, ettei mies heitä enää nähnyt edellään. 

Sitten ojasta nousi suurikätinen kaivaja lapio olallaan. Mies oli multainen ja hikinen. Jalassaan hänellä oli kuraiset, paksupohjaiset saappaat. Samanlaiset, mutta puhtaat hänellä roikkuivat naruistaan kaulassa. Ennen kuin mies ehti kohdalle, kaivaja vaihtoi likaiset saapaansa puhtaisiin, ja lähti miehen ollessa kohdalla kulkemaan tietä.

Kaivajakin kiinnitti huomion miehen jalkineisiin, ja sanoi lopulta: ”Mitenkä sinä uskallat noin kevyissä kengissä tiellä kulkea? Eikö sinua pelota että varpaasi lyöt kiveen? Nämä saappaat pitävät minut turvassa ojia kaivaessa, joten taatusti kulkunikin on turvattua”.

Mies katsoi kaivajan raskaita saappaita ja sitten omia sandaaleitaan. Hän nosteli jalkojaan maasta muutaman kerran korkealle ja virkkoi sitten: ”Totta puhut siinä, että työssäsi tarvitaan suojaa. Mutta kulkiessani pidän mieluummin keveyden ja tunnen maan. Kivet näen silmilläni kyllä ennen niihin törmäämistä.”

Kaivaja katsoi miestä ihmetellen hetken aikaa suu ammollaan, sitten sanaakaan sanomatta kiihdytti askeleitaan, jotta pääsi kauemmas tuosta kummallisesta sandaalimiehestä.

Miehen matka jatkui yksinään. Kaupungin lähellä mies alkoi kuulla huutoja läheisen kallion juurelta. Huudot kuullessaan mies päätti käydä katsomassa mistä oli kyse.

Kallion ympärillä oli paljon eri kokoista rikkonaista kiviä, osa terävämpiä, osa pyöreämpiä, mutta kaikki kovin epätasaista. Kivien toisella puolella, aivan kallion juurella, istui pieni lapsi kyyneleet silmissään. Hän piteli jalkaansa lohduttomana. 

Kivien toisella puolella vanha muori oli hädissään ja huusi: ”Voi lapsirukkaa! Hän putosin kiivetessään ja loukkasi jalkansa, ei pääse enää takaisin. Enkä minä vanha isoäiti häntä noiden kivien yli saa haettua.”

Keikari, hurmuri ja kaivaja olivat myös kuulleet huudot ja päätyneet paikalle. Keikari oli nopein reagoimaan ja sanoi: ”Pelko pois muori, minä noudan lapsirukkasen tuossa tuokiossa!”. Sen sanottuaan keikari lähti kävelemään kivenmurikoille. Mutta keikarin saappaan korkea kantapää kiilautui heti kolmannen kiven koloon ja tämä jäi niille sijoilleen irrottamaan kenkäänsä kivikosta.

Hurmuri näki tilaisuutensa tulleen, ja virkkoi: ”Antakaahan kun minä näytän kuinka lapsi saadaan turvaan!”, ja lähti astelemaan kiville. Hurmurin kapeat kengät löysivät kyllä hyvin kivien päälle, mutta eivät tarjonneet riittävästi vakautta, jotta hurmuri olisi päässyt astumaan eteenpäin. Epävarmana hän jäi heti neljännen kiven päälle ihmettelemään miten edetä.

Kaivaja ei sanonut mitään, pyöräytti vain silmiään toisten toilailua katsoessaan ja lähti tarpomaan eteenpäin. Kaivajan paksut saappaat eivät jääneet kiven koloihin, eivätkä olleet liian kapeat tasapainotteluun. Mutta viidennen kiven päälle astuessaan, ei kaivaja huomannut sen olevan irtonainen. Kivi kierähti sivuun ja kaivaja muksahti kiville, loukaten ikävästi kankkuaan.

Mies oli katsellessaan päässyt jo kivien reunalle, ja jatkoi kulkuaan kiville, kohti itkevää lasta. Hän kulki kolmannen, neljännen ja vielä viidennenkin kiven yli ohi ongelmitta ja jatkoi matkaansa. Miehen sandaalit eivät jääneet jumiin, ja mies kykeni ketterästi astumaan kiveltä toiselle horjumatta. Vierähtävät irtokappaleet hän tunsi ennen kuin ne kierähtivät jalan alta pois, ja vaivoitta hän pääsi kivien toiselle puolelle. Mies nosti lapsen syliinsä, ja aivan yhtä helpon näköisesti kantoi tämän kivien yli. Keikari oli saanut korkonsa irti kivenkolosta, hurmuri oli palannut kivien reunalle ja kaivajakin oli vaivoin kömpinyt hieromaan kipeää ahteriaan. Kaikki katsoivat häpeissään miehen ojentaessa lapsen tämän odottaman isoäidin syliin.

Tämän jälkeen mies jatkoi kulkuaan kaupunkiin. Sen koommin ei keikari, hurmuri eikä kaivajakaan enää kehdannut miehen sandaaleita ihmetellä.

Terveyden taistelutoverit

Tilastojen valossa terveydenhuolto ei tunnu onnistuvan nimensä mukaisessa tehtävässään: Vaikka akuuttien sairauksien ja vammojen sekä erilaisten oireiden hoidossa on menty hurjasti eteenpäin, ja monet aiemmin tappavat vaivat voidaan hoitaa tehokkaasti, ihmiset sairastavat pitkäaikaisia sairauksia useammin ja pidempään. Osa tästä selittyy edellä mainittujen henkeä pelastavien toimenpiteiden kehittymisestä ja väestön ikääntymisestä, mutta silti kehitys terveydenhuollossa ei ole ollut samalla tasolla kuin edistyminen sairauksien hoidossa.

Liikunta-ala ei saa paljon parempaa arvosanaa: Kuntosaleja, valmentajia ja harrastusmahdollisuuksia tulee joka vuosi lisää, ja moderni teknologia tuo tarvittavan tiedon kenen tahansa saataville näyttöä napauttamalla. Siitä huolimatta ihmisten keskimääräinen fyysinen suorituskyky laskee vuosi vuodelta. 

Peiliin on katsomista molemmilla aloilla. Länsimainen lääketiede on pitkään keskittynyt traumojen hoitamiseen ja henkeä uhkaavien, akuuttien ongelmien nopeaan ja tehokkaaseen ratkaisemiseen. Ja syystäkin, vielä muutama vuosikymmen sitten nämä olivat suurimpia tappajia ja invalidisoijia. Lääketieteen työkalupakki on täynnä tehokkaita keinoja nopeisiin hoitoihin, mutta valitettavasti vaivan aiheuttavan elimen poistaminen tai oireita lievittävä lääkitseminen eivät ole parhaita keinoja kroonisten ongelmien ratkaisuihin. 

Liikunta-ala on vähemmän virallisena tahona klikkiytynyt sosiaalisen median aikakaudella myriadeihin erilaisiin leireihin, jotka heittelevät pikkukivillä toisiaan, sen sijaan että auttaisivat ihmisiä siirtämään niitä suuria järkäleitä tieltään. Yksi kehuu vegaanista ruokavaliota, toinen kertoo, että pelkästään lihaa syömällä löytää terveyden. Ja toiset nillittävät siitä aktivoiko jalkaprässi etureiden lihaksia paremmin kuin kyykky. Välissä seisoo suuri joukko tavallisia ihmisiä, jotka haluaisivat tietää viekö yksi hampurilaisateria kuussa heidät turmioon tai uskaltaako mennä kyykkyyn edes kehonpainolla, vaikka lääkäri sanoi polvien olevan huonossa kunnossa.

Todellinen syy terveydenhuollon ja liikunta-alan huonoon tulokseen ihmisten terveyden edistämisessä ei ole kummankaan alan vajavaisuuksissa. Antamani esimerkit ovat tarkoituksen kärjistettyjä. Terveydenhuoltojärjestelmä pyrkii tekemään parhaansa pitääkseen ihmiset poissa rattaistaan, erityisesti meillä Suomessa, palvelun ollessa julkisrahoitteista. Suurin osa liikunta-alalla toimivista osaa neuvoa ihmisiä niiden suurten järkäleiden siirrossa ja jättää tietämyksensä nyansseista sille murto-osalle joka niistä hyötyy. Pitkäaikaisten vaivojen hoito on kuitenkin äärimmäisen hankalaa, koska se on pitkäaikaista.

Krooniset vaivat eivät synny nopeasti, joten niiden hoitokaan ei yleensä ole nopeaa. Vuosikymmeniä biomekaanisesti epäedullisesti kulkenut nivel ei tuosta vain opi uutta, vähemmän tuhoisaa liikerataa. Pikkuhiljaa opitut syömistavat eivät kertaheitolla muutu terveellisemmiksi. Aineenvaihdunnan vuosien saatossa kehittyneet epäkohdat eivät parane yhdessä yössä. Lääketiede pystyy toki tarjoamaan tekoniveliä, laihdutusleikkauksia tai hormoneita injektiona, mutta juurisyyt eivät niilläkään ratkea.

Kroonisten vaivojen hoito vaatii aikaa, ja sitä myöten panosta yksilöltä itseltään. Terveydenhuolto tai henkilökohtainen valmentaja voi olla tukena ja apuna, mutta aina ja ikuisesti eivät nämäkään toimijat pysty olemaan paikalla. Vastuu jää valitettavasti lopulta yksilöille itselleen.

Ja se on vaikea vastuu. Ei siksi, että ihmiset olisivat laiskoja tai heillä ei olisi kurinalaisuutta. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että kroonisista vaivoista kärsivien tulisi ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa parantamaan terveyttään. Tai kyllä, äärimmäisesti yksinkertaistettuna tämä on totta. Mutta todellisessa maailmassa tämä ei käy niin helposti.

On nimittäin äärimmäisen hankalaa pitää yllä terveellistä elämäntapaa tässä maailmassa. Ei monimutkaista, mutta hankalaa. Kaikki tietävät ne keinot, joilla terveyttään voi ylläpitää. Ne keinot ovat olleet tiedossa jo pitkään. Ongelma on siinä, että saamme jatkuvasti vastakkaista viestiä.

Näemme päivittäin kymmenittäin, ehkä jopa sadoittain mainoksia herkullisista ja helposti saatavilla olevista ruoista tai erilaisista elämää mukavammaksi tekevistä teknologisista ratkaisuista. On viihdettä, jonka vuoksi ei tarvitse liikkua. Eikä mennä aikaisin nukkumaan. Liikkuminen kuvataan ikävänä, pakollisena työnä, johon viitsivät ryhtyä vain masokistisimmat ja innokkaimmat. Ja kun terveyttä markkinoidaan, myydään ihmepillereitä ja salaisuuksia, ei tylsiä isoäidin ohjeita runsaasta kasvisten syönnistä ja kävelylenkeistä.

Eikä kyseessä tarvitse olla salaliitto meidän pitämiseksi heikkoina ja riippuvaisina. Helppous myy, makeus myy, rasvaisuus myy. Tuoreiden ruokien kate ja kaupan hyllyssä säilyvyys on huonoa verrattuna prosessoituihin ja pakattuihin tuotteisiin. Torimyyjällä ei ole millään käytössä samaa mainosbudjettia kuin monikansallisella virvoitusjuomabrändillä. Terveydenhuoltojärjestelmä ja yksittäiset liikunta-alan toimijat pyrkivät ajoittain saamaan terveyttä edistävää viestiään kuuluviin, mutta nämä hukkuvat vastakkaisten viestien kakofoniaan.

Itse haluaisin nähdä tulevaisuudessa enemmän terveydenhuollon ja liikunta-alan yhtenäistymistä. Sekä molemmilla aloilla sisäisesti, mutta myös näiden alojen yhdistymistä. Tavoite on kuitenkin yhteinen, pyrkimys parantamaan ihmisten terveyttä ja toimintakykyä. Terveydenhuolto ja liikunta-ala yhdessäkään ei olisi vielä mukavuusmarkkinoiden veroinen toimija, mutta olisi tällä unionilla paremmat puitteet taistella ihmisten terveyden puolesta kuin kummallakaan yksittäin.

Sivistymätön

Osallistuin Sivistymättömät-parkourfestivaalilla luovan kirjoittamisen työpajaan. Työpajassa liikuimme eri tavoin, hakien liikkeestä innoitusta tai aihetta kirjoitukseen. Tämä teksti on syntynyt tuolla työpajalla, joskin hieman tekstiä editoin vielä koneella sitä kirjoittaessani. Lisäsin tekstiin myös kuvauksia tekemistämme harjoituksista, jotta sain erilliset pätkät yhdeksi kokonaisuudeksi.

Halaan puuta voimieni takaa. En rakkaudesta luontoon, vaan koska en halua pudota. Kaarna on terävää ja pureutuu ihooni, repii reisiäni, mutta silti syleilen lujemmin. Kuin henkeni edestä.

Harjoitus vaihtuu, tulen alas puusta. Puussa olin kuten kädelliset esi-isäni, nyt menen syvemmälle sukupuussani: olen nelijalkainen.

Mutta en ole nelijalkainen. Kämmeneni eivät kestä maassa olevien pikkukivien terävyyttä. Reiteni ovat tulessa tottumattomuuttaan. Siitä huolimatta, että niiden pitäisi saada pystyasentoon verrattuna lepoa, ottavathan käteni nyt osan kuormasta.

Uusi harjoitus, saamme päättää mitä haluamme tehdä, mitä liikettä haluamme opetella. Kun saan päättää, palaan taas puuhun. Se minua repinyt karhea pinta, luonnon muovaama kaoottisuus, ne kiinnostavat enemmän kuin ihmiskäsin muovattu tasaisuus. Olkoonkin, että ympärilläni olevat ihmisten tekemät rakenteet ovat muinaisia, eikä tasaisuus ole tasaista.

Puuhun kiipeäminen on haastavaa, alaoksat ovat korkealla. Joudun hyppäämään. Yritän helpottaa kiipeämistä ottamalla rungosta tukea, kurottaa vain yksi käsi kerrallaan.

Sitten tajuan olla rohkea: Pääsen ylhäällä odottavaan oksaan käsiksi, kunhan vain hyppään riittävän voimakkaasti suoraan ylöspäin. Siitä eteenpäin kiipeäminen on helppoa. Jokaisella yrityksellä kiipeäminen helpottaa, ei niinkään kehoni oppiessa tekniikkaa, vaan mieleni saadessa varmistuksen varmistusta siitä, että pystyn hyppäämään oksaan saakka.

Viimeinen harjoitus, lähdemme yhdessä leikkimään ympäristön esteillä. Taas päädyn kiipeämään, tällä kertaa ihmisen tekemiin rakenteisiin. Yritän kiivetä vauhdilla muurin yli, käyttämättä hyväkseni vauhtia, en luontaista pituuttani ja hankinnaista liikkuvuuttani. En tavoilla, joilla yleensä kiipeän.

Jo kolme nousua sujuvoittaa kiipeämistä. Oppiminen on pienestä kiinni. Taas suurta osaa näyttelee se, että kehoni oppii pystyvänsä. Muurin reunalta saa sittenkin otteen, vaikka aluksi se tuntui mahdottomalta. Viides veto samalla muurilla kirvoittaa jo pohtimaan uusia tekniikoita muurin ylitykseen. Uusia leikkejä.

Liikunta lisäravinteena

Kehomme on kehittynyt maailmassa, jossa jouduimme liikkumaan paljon ja jossa energian saanti ei ollut aina turvattua. Tästä syystä meissä on monia mekanismeja, jotka toimivat kunnolla vain kun liikumme. Samasta syystä kehomme on lisäksi loistava sopeutumaan tilanteeseen ja tehokas karsimaan energiaa kuluttavia toimintoja, joita ei käytetä. Ja lisäksi säästämme saamamme ylimääräisen energian rasvakudoksena. Nämä ominaisuudet ovat pitäneet lajimme hengissä satoja tuhansia vuosia. Nykyään nämä ominaisuudet tuottavat ongelmia: veritulppia, liikkuvuusrajoitteita, jumeja ja ylipainoa.

Ongelma on se, ettei nykyaikainen maailma pakota meitä liikkumaan yhtä paljon kuin se maailma johon kehomme on varautunut. Liikkumiseen tulisi suhtautua kuten ravintoaineisiin. Minimimäärä liikkumista on välttämätöntä, jotta kehomme pysyy toiminnassa. Ja tämän määrän ylittävät liikkumisannokset parantavat terveyttämme, tiettyyn ylärajaan saakka tosin.

Kuten ravintoaineissa, ei liikkumisessakaan ole kyse vain määrästä, vaan myös laatu merkitsee. Erityisesti vaihtelevuuden osalta. Mikään ruoka-aine ei yksinään sisällä kaikkia tarpeellisia ravinteita eikä paraskaan liikuntamodaliteetti sisälle kaikkea kehon kaipaamaa liikettä, kun otetaan huomioon eri nivelten, eri liikesuuntien, eri intensiteettien ja eri kuormien aiheuttamat erot.

Täydellisessä maailmassa jokainen saisi kaikki tarvitsemansa ravintoaineet luonnonmukaisesti, ekologisesti ja syömällä oikeaa ruokaa, mutta näin ei ole. Ajoittain saatamme tarvita lisäravinteita tai niillä vahvistettuja ruokatuotteita, tai ainakin syömään kasvukausien ja elinympäristömme ulkopuolelta tuotuja ruokia, jotta kaikki tarpeellinen löytyy kehon käyttöön.

Utopiani liikkumisen suhteen on samankaltainen. Olisi hienoa, jos kaikille ihmisille tulisi riittävästi ja riittävän monipuolisesti liikkumista oman arjen keskellä, päivittäisiä askareita suorittaessa. Mutta sähkön ja polttomoottorien maailmassa tämä on suurimmalle osalle mahdotonta. Liikkumista on helppo ulkoistaa koneille, ja selvitäkseen elämän muista vaatimuksista suurimman osan on pakko tätä ulkoistamista hyödyntää. 

Liikunta on lisäravinne. Erilaisilla vapaa-ajan harrastuksilla, jotka pakottavat meidät liikkumaan, meidän on mahdollista tukea muutoin köyhäksi jäävää liikkumisravitsemustamme. Voimme korvata edes osan siitä istumatyön ja koneissa matkustamisen aiheuttamasta liikkumispaastosta menemällä lenkille, kuntosalille tai pelaamaan pallopelejä.

Helposti vain unohdumme tekemään aina samaa. Vaikka juoksu olisi se itselle mieluisin puuha, on pelkästään juokseminen sama kuin söisi vain yhtä lisäravinnetta. Lisää samaa ei aina ole tarpeen ja samalla muut tärkeät asiat jäävät vähemmälle. Liikkumisen suhteen olisi hyvä pohtia minkälainen oma liikkumisdieetti on ja lisätä siihen niitä puuttuvia osia. Jos työ sisältää paljon tasaisilla pinnoilla kävelyä, ei asfalttitien tallaaminen ole välttämättä se kehon kaipaama puuttuva liikkumisravinne. Jos aina vain nostaa painavia asioita hitaasti ja vähän kertoja, pitäisikö välillä kokeilla liikuttaa omaa kehoa nopeasti?

Parhaan liikkumisdieetin saa rakennettua itselleen tarkastelemalla mitä liikettä elämästä puuttuu ja miettimällä miten sitä saisi parhaiten lisättyä päiviinsä. Parasta on, jos puuttuvat liikkumisravinteet saa osaksi normaalia arkeaan, pienien liikevälipalojen muodossa. Tai sitten pitää miettiä onko yksi viikon liikkumisaterioista mahdollista korvata itselle ravinteikkaammalla tekemisellä.

Ja jos itse ei halua alkaa moista pohdintaa tekemään, työhön voi käyttää myös alan ammattilaista. Henkilökohtainen valmentaja on taho, jolle oman liikuntadieettinsä suunnittelun voi antaa.