Kehonrakennus

Kehonrakennus on urheilulaji jossa kurinalaisen harjoittelun ja tarkan ruokavalion avulla pyritään muokkamaan kehosta tiettyjen ideaalien mukainen. Samankaltainen vartalonsa muovaaminen on useiden tavallisten treenaajienkin motivaattorina. Hekin rakentavat kehoaan, vaikkeivät harrastakaan varsinaista kehonrakennusta.

Oikeasti me kaikki rakennamme kehojamme. Treenasimme sitten mitä vain, kehomme pyrkii olemaan parempi siinä mitä se tekee ja muokkautuu siihen suuntaan. Vielä tärkeämpää on tiedostaa että kehomme rakentuu silloinkin kun emme harjoittele mitään. Kehomme pyrkii olemaan taloudellinen niissä toimissa mitä siltä vaadimme. Se karsii toimintoja joita ei käytetä ja jäykistää rakenteita usein toistuvien asentojen mukaiseksi.

Ongelmaksi tämä muodostuu kun nämä uudet nivelten asennot eivät ole rakenteille tai toiminnalle optimaalisia. Kantapäästään jatkuvasti korotettu jalkaterä ei taivu kunnolla sääriluun suuntaan ja nojan tukema selkä ei jaksa kannatella ylävartalon painoa. Kuitenkin jo pelkkä kävely muuttuu hankalaksi, jopa vahingolliseksi ilman näitä ominaisuuksia. Lisäksi kaikista moderneista mukavuuksista huolimatta joudumme yhä ajoittain liikkumaan jotta saamme asioita tehdyksi, ja silloin liikkumattomuuteen sopeutunut keho muodostuu ongelmaksi.

Kaikkien ei tarvitse pumpata lihaksiaan suunnattomaksi ja pudottaa rasvaprosenttiaan olemattomaksi. Mutta kaikkien keho rakentuu sen mukaan mitä siltä vaaditaan. Jokaisen päivittäiset toiminnat määrittävät sen onko oma keho tehokas toimimaan todellisessa maailmassa vai onko se istumisen mestari.

Rajat

Olen keväiseen tapaani ilmoittautunut polkujuoksukilpailusarjaan. Talvena en tietoisesti juossut paljoa sillä halusin keskittyä voiman lisäämiseen. Joten näissä kisoissa en niinkään kilpaile vaan harjoittelen sekä juoksua että kilpailemista. Ne valmistavat minua kesän muihin juoksutapahtumiin.

En ole Juoksija, en tule olemaan palkintokorokkeilla enää tässä iässä. Mutta se ei ole kilpailemiseni tavoite. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Näissä kilpailuissa pääsen lähemmäs rajojani.

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä puskeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tässä kuussa käyn silti kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin asettamaan omat rajani uudelleen. 

Lattialla istuminen

Kehomme on kehittynyt liikkuvaksi. Tarvitsemme liikettä, ja liikkumattomuus terveytemme suurimpia uhkia. En tarkoita liikuntaa, kun puhun liikkumisesta. En tarkoita vain säännöllistä ja monipuolista treeniä, vaikka sekin on tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihmiskunta on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Tämä mukavuus tarkoittaa yleensä liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Lisäksi kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Syömme, matkustamme, työskentelemme ja rentoudumme lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on pysyttely samassa asennossa, siitä huolimatta mikä se asento on. Tässä maailmassa se asento on istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Kyläpaikoissa ja kahviloissa istun normaalisti, perheen kesken käytämme sohvaamme ja syömme normaalisti pöydän ääressä. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Lattialla istuminen on loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helposti innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lattialta pitää myös nousta ylös useita kertoja päivässä, taito jonka ylläpito on äärimmäisen tärkeää.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa lisätä liikettään vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.

Kipsatut jalat

Jos murran kädestäni luita ja se joudutaan kipsaamaan, saan samantien ohjeet miten liikutella sormiani ja miten minun tulee alkaa kättäni kuntouttamaan kipsin poiston jälkeen. Kukaan ei kyseenalaista kipsihoidon aiheuttamaa kudosten surkastumista.

Asetamme jalkamme päivittäin lähes samaan asemaan kuin kipsattu käsi. Suurin osa meille myytävistä kengistä on jäykkäpohjaisia ja liian ahtaita, estäen jalkateriemme vapaan liikkeen. Kudoksemme eivät tiedä estääkö niiden liikettä luun paranemisen mahdollistava kipsi vai kulttuurin ja vinoutuneiden kauneuskäsitysten mukainen jalkine ja ne surkastuvat yhtälailla liikkeen puutteessa. Ei ole ihme että kärsimme kipeistä jaloista ja vääntyneistä varpaista.

Omaamme eläinkunnan taitavimmat kädet, ja käsiemme motoriikka on sallinut lajimme kehittää kaikki nämä ihmeelliset työkalut ympärillämme. Yhteiskunnassa pärjääminen vaikeutuu huomattavasti jos kätemme eivät toimi oikein. On ymmärrettävää että käsien toiminta halutaan pitää hyvänä ja tarkkana. 

Jalkaterämme ovat kuitenkin liikkumisemme perustamme. Jos jalkaterien toiminta ei ole kunnollista tai niiden asento on väärä, ongelmat kertautuvat muihinkin liikkumiseen tarvittaviin rakenteisiin. Polviin, lonkkiin, lantioon ja selkärankaan niin alhaalla kuin ylhäällä. Kun emme tunne jalkateriämme emmekä hallitse niiden liikettä, meillä ei ole tasapainoa, nopeutta tai voimaa. 

Menetämme paljon kyvystämme liikkua vain koska kauneuskäsityksemme suosii kapeita ja teräväkärkisiä jalkoja. Ja koska meille on uskoteltu etteivät jalkamme kestäisi kävelyä ilman paksua ja kovaa kengänpohjaa suojanaan. Kauneuskäsityksiä voi muuttaa ja jalkamme kestävät kyllä.

Vapauttakaa jalkanne.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani olivat He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)


Treenaus vastaan liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Perhe-elämä pakotti minut ymmärtämään kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Tajusin ettei ydin ole liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin esi-isiemme päiviin kuulunut liike. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.