Valmistautuminen

Nyt kun 2019-nCoV levisi pandemiaksi, aloin pohtimaan kriiseihin valmistautumista. Maailmalla on paljon survivalisteja jotka valmistautuvat erilaisiin kriisitilanteisiin keräämällä varusteita talteen, rakentamalla suojia ja suunnittelemalla taktiikoita joilla mahdollisesta yhteiskunnan romahtamisesta voisi selvitä. 

Nyt olemme tilanteessa jossa useat maat ovat poikkeustilassa tehokkaasti tarttuvan ja nopeasti leviävän sairauden vuoksi. Vielä emme ole tilanteessa jossa henkilökohtaisille varmuusvarastoille olisi tarvetta, ja toivottavaa on emme sellaiseen joudukaan. Vielä toivottavampaa on ettei ihmisten ase- ja ammusvarastoille tule käyttöä.

Tämän hetkinen tilanne on vahvistanut omaa suhtautumistani kriiseihin valmistautumiseen. En itse varastoi tai rakenna, selviämistaitojen opettelukin on vähän niin ja näin. En silti panikoi, sillä olen varautunut tavalla joka on se tärkein. Olen pitänyt huolta omasta toimintakyvystäni.

Mikään määrä säilykeravintoa, paraskaan suoja tai tulivoimaisimmat aseet eivät auta jos oma toimintakyky ei salli niiden luokse pääsyä tai niiden käyttöä. Hyvä toimintakyky sen sijaan auttaa eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa, lisää sitkeyttä selvitä vaikeista ajoista ja bonuksena pitää vastustuskyvyn tehokkaana taudinaiheuttajia, esimerkiksi nyt kriisin aiheuttavaa virusta, vastaan.

Paras piirre toimintakyvystää huolehtimisessa on se ettei se mene missään vaiheessa hukkaan. Jos mitään ei koskaan tapahdukaan, varastot ja suojat jäävät turhaksi sijoitukseksi. Ja mitä tarkemmin on tietyn kriisitilanteen ennakoinut, sitä huonommin valmistautuminen kantaa kun sattuukin jotain muuta. Mutta hyvä toimintakyky auttaa eteenpäin kriisitilanteen lisäksi harmaan arjen aikana.

Tarkoitukseni ei ole arvostella survivalisteja. Voi olla että asiat menevät siihen suuntaan että joudun katumaan etten ole paremmin valmistautunut. Ja uskon että suurin osa näistä ihmisistä ymmärtää valmistautumisensa rajoitteet ja ovat keskittyneet pikemminkin monipuolisesti sovellettaviin taitoihin kuin suuriin varustemääriin.

Mutta toivon että käsillä oleva pandemia saa ihmiset havahtumaan siihen kuinka tärkeää on pitää huolta omasta terveydestään ja toimintakyvystään. Kuinka kyky liikkua erilaisissa ympäristöissä on tärkeää. Kuinka suuri hyöty on siitä ettei keho petä heti ensimmäisen vastoinkäymisen aikana. Kuinka tärkeää on kehon vahvuus kriisitilanteessa. Oli se sitten pandemia, terroristi-isku, auton hajoaminen tai yllättävä sadekuuro.

Oodi tärkeimmälle asennolle

On olemassa asento, jossa aikaa viettäen voi ylläpitää ja kehittää lonkkiensa, nilkkojensa sekä lantionsa liikkuvuutta. Tämän asennon hyvin hallitsemalla on mahdollista ehkäistä alaselkäkipuja tai polvivaivoja. Arki tarjoaa useita hetkiä hyödyntää tuota asentoa ja siinä liikkumista päivittäin, toisaalta arki helpottuu oleellisesti kun asento on hallussa.

Niille jotka asentoon pääsevät, se on mahdollista suorittaa lähes missä tahansa ja koska tahansa. Se onkin asento jossa ne lajitoverimme jotka eivät ole tuolien kesyttämiä lepuuttavat jalkojaan. Asento myös avaa lantiomme sujuvan ulostamisen ja synnyttämisen mahdollistamiseksi.

Kaikesta tärkeydestään ja käytännöllisyydestään huolimatta suuri joukko tuolien ja kantakorotettujen kenkien maailmassa elävistä eivät pääse tähän asentoon. Nilkat eivät taivu tarpeeksi eivätkä lonkat koukistu riittävävästi. Joskus tasapainon puuttuminen estää asennon suorittamisen. Ja kummastelevat katseet lannistavat nekin joiden fysiikka asennon sallii.

Kyseessä on syväkyykky. Eli slaavikyykky. Tai se asento missä käydään kyykkypaskalla. Sille nauretaan netin meemeissä ja ihmetellään kadulla. Syväkyykystä on tehty vitsi, vaikka se on tärkeimpiä taitojamme osata. Sitä karsastetaan, vaikka myriadit tuki- ja liikuntaelimistön vaivat helpottuisivat kyykkyyn panostamalla. Sitä pidetään omituisena, vaikka se on käytössä kaikilla niillä ihmisillä jotka vielä elävät luonnollisemmin kuin me täällä sivistyksessä ja jokainen on sen pienenä lapsena hallinnut.

Vaikka asento tuntuisi mahdottomalta saavuttaa, syväkyykkyyn on mahdollista päästä sitkeällä alaraajojensa liikkuvuuden kehittämisellä. Ja vaikkei koskaan saavuttaisikaan sitä syvyyttä missä ruohonkorret kutittelevat pakaroita, jokainen syväkyykyn suuntaan lisätty milli parantaa hyvinvointia.

Kyykkyilkää! Kehonne kiittää myöhemmin.

Jalkanörtti

Kohta kahdeksan vuotta olen paljasjalkaillut. Kun huomasin kuinka paljon paremmin jalkani toimivat ilman että niiden luonnollista liikettä rajoitti, sain pontta opetella muitakin luonnollisempia tapoja liikkua ja elää. Paljasjalkailu sysäsi minut matkalle kohti parempaa terveyttä. Olin luultavasti jo oikealla reitillä, mutta jalkojen vapauttaminen vei minut oikopolulle tällä matkalla.

Pari vuotta sitten avasin tilin Instagramiin tarkoituksenani antaa siellä esimerkkejä ajoittain hieman epätavallisista tavoistani liikkua. Ja kohta algoritmit haistelivatkin minun olevan kiinnostunut paljasjalkailusta sekä minimalisista jalkineista ja ehdotti minulle The Foot Collective -nimistä tiliä.

Laitoin tilin seurantaan. Lähinnä siellä kannustettiin ihmisiä viettämään enemmän aikaa paljain jaloin ja pitämään huolta alaraajojensa liikkuvuudesta. Kuuluin jo seurakuntaan jolle he saarnasivat, joten tieto ei sinällään ollut minulle uutta, mutta seurasin tiliä kannatuksen vuoksi.

The Foot Collective on parin kanadalaisen fysioterapeutin perustama hoitolaitos, kenkäkauppa ja opetusprojekti. Sen perustajat turhautuivat alallaan vallitseviin käytäntöihin jotka usein helpottivat potilaiden oloa hetkellisesti mutteivät tarjonneet kestäviä ratkaisuja. Samalla he huomasivat kuinka monet ongelmat olivat ihmisen jalkaan sopimattomien jalkineiden aiheuttamia ja kuinka paljon ongelmia pystyi ratkomaan jalkaterien liikkuvuutta parantamalla.

The Foot Collective laajeni pian podcastiksi, joka sekin meni minulla seurantaan. Asiasisällössä pääosa oli edelleen tuttua, mutta myös uusia tiedon murusia sain irti. 

Käymäni liikkuvuusohjaajakoulutukset olivat saaneet minussa roihahtamaan uuden oppimisen liekin, ja tässä vaiheessa vedin liikkuvuustunteja Nokian Kamppailu-urheilijoilla. Etsiskelin itselleni uutta koulutusta joka tukisi liikkuvuusohjaajan rooliani ja omaa kehitystäni. Harkitsin parin verkkokoulutuksen välillä ja tein jo päätöksen, mutta sitten The Foot Collective julkaisi Foot Nerd Programin.

Foot Nerd Program eli Jalkanörttikoulutus on The Foot Collectiven pyrkimys rakentaa kansainvälinen yhteisö asiansa alle ja saada enemmän väkeä vetämään heidän seminaarejaan ja työpajojaan. He etsivät liikkumisesta, terveydestä ja jalkojen toiminnasta kiinnostunutta väkeä, niin ammatti-ihmisiä kuin innokkaita harrastelijoita, tavoitteenaan luoda joukko joka pystyy auttamaan ihmisiä ruohonjuuritasolla parantamaan terveyttään ja samalla tuoda kollektiivin käyttöön uutta tietoa ja uusia metodeja sekä laajentaa toimintaa jalkojen ja lonkkien terveyden ulkopuolelle.

Olin tuolloin seitsemän vuotta paljasjalkaillut terveydenhuollon ammattilainen joka sivutoimena ohjasi liikkuvuutta ja harrastuneisuuttaan kirjoitti liikkumisesta. Koulutus kuulosti juuri minulle tehdyltä. Koska epäilin ettei täältä päin maapalloa juuri kukaan muu olisi asiasta kiinnostunut, olin melko varma että pääsisin koulutukseen. Muut verkkokoulutukset saivat jäädä, laitoin hakemukseni Jalkanörttikoulutukseen ja jäin odottamaan vastausta.

Olin ollut oikeassa. Ensimmäisen satsiin en mahtunut, mutta kesäkuussa 2019 aloitin koulutukseni. Sain verkkomateriaalin käyttööni ja hieman myöhemmin Posti toi kolme oppimateriaaliin kuuluvaa kirjaa, lacrossepallon sekä tasapainopuomin, ja pääsin aloittamaan koulutuksen.

Koulutus sisälsi luettavan materiaalin lisäksi paljon podcasteja ja videoita joista oppia ammennettiin. Lisäksi oleellisena osana koulutukseen kuului muutama fyysinen projekti, pääosin tasapainopuomilla tehtävien harjoitusten muodossa. Muu lukeminen jäi taka-alalle ja lohkaisin päivistäni pienen hetken päivittäiselle tasapainoilulle. Oman nörttikoulutusaikani kulminoituma oli matkani Lontooseen jossa osallistuin The Foot Collectiven kuusituntiseen seminaarin ja vietin yhden päivän kävellen sandaaleissa ympäri Lontoota perustajajäsenten kanssa. Marraskuussa.

Nyt virallisen Nörttistatuksen saatuani minun on mahdollista vetää kollektiivin mallin mukaisia seminaareja tai työpajoja ja osallistua oppimateriaalin kasvattamiseen tutkien sekä uusia harjoituksia kehittäen. Vaikka olen valmistunut, ei oppiminen lopu. Koulutuksen sisältö kasvoi jo koulutukseni aikana, ja vaikka minun lopputenttini keskittyikin lähinnä jalkateriin, nilkkoihin ja lonkkiin, on nykymateriaalissa paljon uutta asiaa kaikista viidestä terveyden peruspilarista. Paljon on vielä opeteltavaa liikkumisesta, ravinnosta, unesta, mielen huollosta ja yhteisöön kuulumisesta. 

Uskon The Foot Collectiven asiaan ja haluan olla mukana luomassa tätä yhteisöä. Pidän heidän tavastaan pyrkiä yhteisötuottamaan tietoa, välineitä ja metodeja, sen sijaan että johtaisivat toimintaa tiukasti ylhäältä päin. Lisäksi toivon että kollektiivin kautta saan itse mahdollisuuksia kasvattaa omaa toimintaani ja oppia uutta.

Koko ikäni olen ollut nörtti. Lapsuudessa ja teini-iässä se oli hävettävä status. Mutta nyt olen ylpeä siitä että voin kutsua itseäni Jalkanörtiksi.

Hiekoitus

Joka talvi miestyötunteja ja rahaa polttaen kaduille kaadetaan tonnikaupalla soraa. Se puhkoo polkupyörien renkaat ja rikkoo lasten pulkkien pohjat. Se sotkee julkiset tilat ja raapii lattiapinnat. Se lisää katupölyä ja aiheuttaa hengitystieoireita ihmisille, varsinkin kun se keväällä, jälleen miestyötunteja ja rahaa polttaen, pitää kerätä pois väyliltä.

Mutta hiekoitus on välttämätöntä. Koska muutoin ihmiset liukastelevat, murtavat ranteensa, nilkkansa tai lonkkansa, ja aiheuttavat suuremmat kustannukset yhteiskunnalle sekä kokevat suuremman kärsimyksen.

En toivo hiekoituksen loppuvan, mutta onhan se älytöntä. Se on hyvä esimerkki ihmisten tavasta yrittää päästä pois ojasta ohjaamalla kurssi kohti allikkoa.

Lanaamme kaikki kulkureitit tasaisiksi ja kävelemme niillä satojen ihmisten voimin, pakaten lumen tiukaksi ja tasaiseksi pinnaksi. Ja se pinta on liukas. Toisaalta tukahdutamme jalkateriemme tuntoaistin sullomalla ne kenkiin. Samalla surkastuu myös jalkojemme lihaksisto. Kantapäätä korottamalla keikautamme koko kehomme painopisteen väärään kohtaan. Sitten kuvittelemme että meillä on jokin kiistämätön oikeus kulkea tiettyä vauhtia ja tietyllä tavalla, vallitsevista olosuhteista huolimatta. Lisäksi kiinnitämme huomiomme mieluummin muuhun kuin siihen missä kuljemme. Ja kun väistämätön tapahtuu ja kaadumme, ovat kenkien surkastuttamat nilkkamme ja tietokonehiirellä harjoitetut ranteemme niin hauraita että jotain hajoaa.

Hiekoittaminen on pieni ongelma kaikkien maailman murheiden keskellä. Enkä minä keksi parempaakaan tapaa liukkauden torjuntaan. Mutta sen tiedän että jokainen voi omilla valinnoillaan ehkäistä omaa liukastumistaan. Tasapainoa harjoittamalla ja kävelemiseen keskittymällä saa jo paljon aikaan. Käyttämällä ihmisjalkaan suunniteltuja jalkineita jalkaterien liikkuvuus paranee ja rakenteet vahvistuvat, jolloin ne ovat kykenevämpiä pitämään tasapainon myös liukkaalla. Lisäksi ohut pohja antaa nopeammin aivoille viestiä alustan liukkaudesta. Ja nilkkoja ja ranteita vahvistamalla ehkäisee niiden murtumia siinä tilanteessa kun kaatumista ei pysty estämään.

Utopiassani kaikilla olisi niin hyvä tasapaino ja reaktiokyky ettei hiekoitusta tarvitsisi. Pulkkien pohjat säästyisivät ja oma paljasjalkailuni voisi alkaa heti katujen kuivettua, eikä sitten kun kaupunki saa siivottua sapelisepelit kaduilta. En silti tiedä olisiko tämä mahdollista. Voi olla ettei mikään määrä tasapainoharjoittelua ja paljasjalkailua ehkäisisi kaikkia liukastumisia. Mutta ainakin voin yrittää pitää huolta siitä etten itse ole mukana talven liukastumistilastoissa.

Alaston harjoittelu

Ihminen on erilainen eläin. Yksi suurimpia eroja meidän ja muiden eläinten välillä on kyvykkyytemme kehittää ja käyttää työkaluja. Välillä joku keksii työkaluja liikuntaan. Uusia treenivälineitä, parempia ja älykkäämpiä vaatteita tai teknisiä ratkaisuja harjoittelun tehon seuraamiseen.

Usein työkalut osoittautuvat tehokkaiksi: Niistä on oikeasti hyötyä suorituskyvylle ja lajiinsa vakavasti suhtautuvat ottavat ne käyttöönsä. Tutkimuksella, joskus asiallisella ja tieteellisellä, välillä vain vähän sinnepäin, keksintöjen teho osoitetaan todelliseksi. Ennätyksistä putoaa pois sadasosia tai niihin tulee lisää grammoja, palautuminen nopeutuu tai harjoittelua voidaan ohjelmoida paremmin.

Mutta huippu-urheilijoita on ihmisistä vain pieni osa, joten heille suunnattu keksintö ei potentiaaliselta käyttäjäkunnaltaan ole kovin suuri. Jotta keksinnöllä voidaan saavuttaa taloudellista voittoa, pitää katteet pitää suurina. Tai sitten voi pyrkiä tavallisten kuluttajien markkinoille, lisätä tuotantomäärää ja laskea -kustannuksia. Tällöin keksintöä aletaan markkinoida tavalliselle kuntoilijalle sitä käyttävän huippu-urheilijan suosittelemana. Ja tässä tulee ongelma.

Suurin osa tavallisista, terveyden ja toimintakyvyn vuoksi liikuntaa harjoittelevista ei tarvitse näiden keksintöjen suomaa marginaalista parannusta suorituksiinsa. Mutta on houkuttelevaa uskoa markkinoinnin korulauseisiin, erityisesti liikunnan suhteen, ja luottaa siihen että uusi innovaatio on se taikaluoti joka hetkessä sysää meidät myyttiseen ”hyvään kuntoon”.

Tämä ei sinällään ole väärin, näinhän markkinoinnin kuuluukin toimia. Enkä väitä että väitetyt edut olisivat valetta. Mutta niiden todellinen merkitys terveydelle ja toimintakyvylle on usein vähemmän kuin mitä annetaan ymmärtää. Markkinointi nimittäin jättää mainitsematta urhelijatähden menestyksen taustalla olevan kovan ja pitkäkestoisen työnteon. Vaikka uudesta vaatteesta, välineestä tai seurantavälineestä olisikin todistettava hyöty tämän urheilijan suoritukselle, on kaiken sen takana vuosia työtä oman kehonsa kanssa.

Monista keksinnöistä alkaa olla hyötyä sitten kun ennätyksiä parannetaan sekunneissa tai grammoissa. Me jotka vielä mittamme ennätyksiämme minuuteissa ja kiloissa eivät välttämättä sitä kaikkea kaipaa.

Onko tämä sitten ongelma? Mitä sitten jos käyttääkin kaikkia uusimpia juttuja parantamaan omaan tekemistään? Jos talous kestää ja näiden keksintöjen tehosta ei ole liian suuria odotuksia, mikäs siinä.

Mutta hyödyllistä olisi myös oppia toimimaan ihan vain itsenään. Käyttää kehoaan ilman ulkopuolisia apuja ja kuunnella kehon antamia viestejä sykemittarin sijaan. Näin liikunnasta saatavat hyödyt nousisivat kaloreiden polttamisen, lihasmassan kasvun ja rasvanpolton tuolle puolelle. Liikkumalla on mahdollista lisätä omaan tuntemustaan kehostaan, jolloin sitä on helpompi käyttää tehokkaasti niin arjessa kuin harjoitellessaan. Ja se jos mikä on hyvä taito kenen tahansa osata.

Kannattaa siis liikkua alasti. Ei välttämättä kirjaimellisesti ilman vaatteita, mutta käyttäen mahdollisimman vähän apuvälineitä ja kehon toimintaan vaikuttavia varusteita. Opetella tuntemaan kehon viestit, sen sijaan että lukisi ne seurantalaitteeltaan. Ja antaa kehon rakenteille käskyä kehittyä sen sijaan että tukisi niitä ulkopuolelta.

Leikki

Pelkäämme liian paljon epäonnistumista. Pelkäämme sitä ettemme osaa, ja sitä että joku muu näkee kun epäonnistumme. Pelkäämme yrittää jotain josta emme tiedä tarkalleen miten se kuuluisi tehdä. Ja pelkäämme tehdä asioita joiden tarkoitusta emme pysty tarkasti selittämään.

Olemme aikuisina masentavan kykenemättömiä tekemään asioita vain koska niiden tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta. Liikkumisella pitää aina olla jokin järkevä tarkoitus, sen pitää viedä jonnekin tai kehittää kykyjämme. Emme temppuile kehoillamme vain temppuilun ilosta tai kokeile päästä paikasta toiseen epätavallisia reittejä vain nähdäksemme pystymmekö.

Silti teemme paljon muita asioita vain siksi että ne tuntuvat hyviltä. Asioita jotka kehittävät meitä paljon vähemmän kuin kehoillamme leikkiminen. Katselemme televisiota, luemme kirjoja, pelaamme pelejä ja kuuntelemme musiikkia. Muut ajanviettotavat koetaan aikuisille hyväksyttävämpiä kuin leikkiminen, vaikka hyötyä näistä toiminnoista ei ole sen enempää.

Minä leikin. Kokeilen näkemiäni temppuja, luon omia liikeyhdistelmiä ja kuljen ympäristöni halki muitakin kuin niitä ilmiselviä reittejä. Improvisoin ja kokeilen. Kiipeilen kallioilla ja puissa, tasapainoilen puunrungoilla ja loikin esteiden yli. Usein epäonnistun yrityksissäni, kaadun selälleni tai putoan maahan. Ja naurahdan, mietin mikä meni pieleen ja yritän uudelleen.

Se tunne kun saa liikuttaa kehoaan on yksi parhaista kokemuksista. On hienoa pystyä kulkemaan läpi maailman omalla voimallaan ja haastaa itsensä tekemään jotain mitä ei ole aiemmin kokeillut. Ja puhdas liikkumisen ilo tekee epäonnistuneet yrityksetkin kokeilemisen arvoisiksi.

En ole immuuni ihmisten ihmettelylle. Naamioin leikkihetkeni usein treenien yhteyteen lämmittelyiksi ja jäähdyttelyiksi tai poikkean polulta vain syvällä metsässä, piilossa toisten katseilta. Joskus käytän lapsiani savuverhona. Toisten aikuisten kummastelevat katseet, tai oikeastaan oma kuvitelmani näistä katseista, lannistavat liian usein omat leikkihaluni.

Tavoitteenani on unohtaa useammin muut ja leikkiä silloin kun leikityttää. Olla rohkeammin sitä mitä haluan olla. Leikkiä paljon koska se tekee omasta elämästäni vapaampaa ja hauskempaa. Mutta myös näyttääkseni esimerkkiä, jotta muutkin uskaltaisivat leikkiä enemmän.

Ihmiset olisivat terveempiä jos leikkisivät enemmän.

Uudenvuoden lupaukset

Vaikka omassa ajattelussani vuosi vaihtuikin jo viime sunnuntain talvipäivänseisauksen myötä, kalenterivuoden vaihde on vielä edessä. Monilla on tapana uuden vuoden kunniaksi tehdä lupauksia elää parempaa elämää ja aloittaa aktiivisempi liikkuminen. Valitettavan usein tämä ”uusi elämä” jää vain muutaman kuukauden mittaiseksi rykäisyksi, vanhojen tapojen ottaessa jälleen vallan.

Jos näin olisikin joskus käynyt, ei ole syytä häpeään. Ajatus dramaattisesta tapojensa muuttamisesta vain vuoden vaihtumisen vuoksi on absurdi. Vaikka ihmiskeho on mukautumisen mestari, se silti haluaa asioiden pysyvän ennallaan ja taistelee alkuun muutosta vastaan. Jos muutos on liian raju, keho kapinoi sitä vastaan joka käänteessä ja jossain vaiheessa voimavarat loppuvat. Ja silloin kuin voimat ovat vähissä, valitaan se helpoin tie eli se johon on jo totuttu.

Jos elämäänsä haluaa muuttaa tai iskostaa uusia tapoja, se pitää tehdä kuten sammakon keittäminen tai norsun syöminen. Asteittain. Pala kerrallaan. 

Älä lupaa uutena vuotena aloittaa säännöllistä liikkumista neljä kertaa viikossa jos tällä hetkellä liikkuminen jää kertaan kuussa. Lupaa mieluummin tänään kävellä viisi minuuttia tai vaihtaa tuoli lattialla istumiseen yhden televisio-ohjelman ajaksi. Huomenna voit luvata saman. Ja ylihuomenna. Ja sitten voit luvata tehdä hieman enemmän. 

Suuret lupaukset saavat aikaan suuria muutoksia, mutta vain jos ne johtavat pysyviin tapoihin. Päivittäinen lyhyt ja kevyt liikkuminen parantaa varmemmin terveyttä, toimintakykyä, voimaa, kuntoa, kehonkoostumusta ja mielialaa, kuin tehotreeni jota viitsii tehdä vain tammikuun ajan.

Tasapainopuomi

Olemme syntyneet kävelemään ja juoksemaan. Ihminen on eläinten keskuudessa mestari kulkemaan halki ympäröivän maailman. Ja poikkeuksellisesti teemme sen kahdella jalalla. Nykyelämän tuolit, ajoneuvot ja jalkoihimme sopimattomat kengät kuitenkin vähentävät taitoamme suorittaa näitä lajillemme tyypillisimpiä liikkeitä.

Kävely kahdella jalalla on sarja yhdellä jalalla tasapainoilua toisen jalan heilahtaessa eteenpäin. Joten yhden jalan tasapaino ja lonkan hallinta ovat oleellisia mekaanisesti edullisen kävelytekniikan kannalta.

Tasapainopuomi on yksinkertainen ja hauska tapa harjoittaa yhden jalan tasapainoaan ja kehittää lonkan hallintaa. Kapean puomin päällä seisominen on jatkuvaa fyysistä ongelmanratkontaa kehon yrittäessä etsiä strategioita pystyssä pysymiseen. Taidon kasvaessa itseään voi alkaa haastamaan erilaisten puomilla kävelyiden, kääntyilyjen tai jopa hyppyjen avulla.

Kauppaamissani puomeissa ei ole sinällään mitään erikoista. Leikkipuistoista löytyy usein matalia tankoja ja metsästä puunrunkoja joilla voi tehdä saman kuin tasapainopuomilla. Mutta jos harjoittelusta haluaa tehdä päivittäisen tavan, se onnistuu helpoiten kun tarvittava väline löytyy omasta kodista.

Lacrossepallo

Jalkaterissämme on luonnollisesti fantastinen rakenne joka sallii niiden olla yhtäältä alustaan sopeutuvat joustavat levyt ja toisaalta alustasta voimaa ponnistavat jäykät rakenteet. Sen mahdollistavat jalkaterien 26 luuta, 33 niveltä ja neljä kerrosta lihaksia.

Mutta kovapohjaiset kengät eivät salli jalkojemme lihasten toimia, eivätkä tasaiset pinnat vaadi jalkaterän nivelten liikettä. Nivelten liikuttamiseksi tarvitaan epätasaista pintaa jonka päällä jalkaterä saa muovautua.

Päivittäiseen jalan liikkuvuusharjoitteluun lacrossepallo omaa sopivan koon ja kovuuden. Kaksi minuuttia, kahdesti päivässä, molemmille jaloille tekee jo ihmeitä jalkaterän toimintakyvylle.

Varpaan levittäjät

Perustan pitää olla vahva. Ihminen tasapainoilee jatkuvasti vain kahden pisteen varassa, joten jalkateriemme pitää olla erityisen vahvat ja kykenevät reagoimaan allamme olevan alustan vaatimuksiin.

Jalkaterät jotka ovat saaneet kasvaa luonnollisesti ovat leveimmät varpaiden kärjen kohdalta. Kenkämme tapaavat kuitenkin olla leveimmät päkiän kohdalta. Ajan saatossa jalkaterämme muovautuvat tähän epäluonnolliseen muotoon, eikä jalkaterä en pysty toimimaan kuten sen kuuluisi.

Varpaiden välissä kuuluisi olla rako. Ja varpaita toisistaan erottamalla on mahdollista alkaa korjaamaan kapeiden kenkien aiheuttamia ongelmia. Varpaita voi pitää erillään omilla sormillaan tai harottaa niitä aktiivisesti jalan lihaksia käyttäen. Jos kuitenkin haluaa käyttää käsiään johonkin muuhun toimintaan varpaita levittäessään, ovat varvaslevittimet oiva apuväline siihen.