Suositeltu

Liikkumisen ohella intohimonani on kirjoittaminen. Täällä tulen julkaisemaan liikuntasaiheisia kirjoituksiani ja valottamaan filosofiaani liikkumisen suhteen.

Yksinkertaisuus vs. monimutkaisuus

Kehomme on monimutkainen kokonaisuus. Sen toimintaan vaikuttaa vähintään yhtä monimutkaisen ympäristömme myriadit eri muuttujat. Tämän lisäksi kehomme omat osa-alueet vaikuttavat toisiinsa, lisäten muuttujien määrää eksponentiaalisesti. Ei ihme että terveyden ja toimintakyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen saattaa tuntua äärettömän vaikealta tehtävältä.

Kun kehomme kaltaista monimutkaista systeemiä halutaan lähteä parantamaan, on helppo urautua tekemään monimutkaisia ratkaisuja ongelmiin. Jotta kaikkia niitä muuttujia pystyttäisiin hallitsemaan, se vaatii kaikkien niiden huomioon ottamista, eikö niin?

Ihmiskeho on kuitenkin niin kompleksi että sen hallinta on mahdotonta. Tai ainakin erittäin hankalaa. Ja käytännössä tämä on sama asia. Kun puhutaan terveydestä, tärkeämpää ei ole yksittäisten tilanteiden hallinta vaan se että toiminnoista saa tehtyä itselleen tapoja. Ja tapoja muodostaessa hankala on sama asia kuin mahdoton.

Terveyden eteen kannattaa tehdä mieluummin asioita jotka ovat yksinkertaisia kuin niitä jotka ovat monimutkaisia. Yksinkertaiset asiat pystyy helpommin tuomaan arkeensa ja luotua niistä tapoja. Tällöin ne muokkaavat terveyttä tehokkaammin kuin monimutkaiset ratkaisut, jotka helposti jäävät tekemättä. 

Voimaa ei tarvitse harjoitella lihas kerrallaan, aina eri välineellä. Aerobinen kunto ei vaadi kuntopyöriä, juoksumattoja tai askelta tarkkaan ohjaavia jalkineita. Ruokavalio ei tarvitse pillerikaupalla ravinnelisiä. Isojen perusnostojen tekniikka vaatii harjoittelua, mutta antaa paremmin hyödynnettävissä olevaa voimaa kuin isoloidut liikkeet. Kävely ei välttämättä ole niin tehokasta tai kuvauksellista kuin juoksumatolla juoksu, mutta huomattavasti helpompaa ripotella arkeensa. Ruokavaliota voi yrittää mikromanageroida lisäravinteilla, mutta yksinkertaisempaa on syödä oikeaa ruokaa joka sisältää jo kaikki tarvittavat ravinteet. Tämä saattaa välillä vaatia enemmän työtä ruoan valmistamiseksi, mutta on helpompi pitää yllä koko elämän.

Terveyden ylläpito on yksinkertaista. Ei helppoa, mutta yksinkertaista. Kompleksit systeemit vaativat simppeleitä ratkaisuja. Yksinkertainen ja hankala voittaa monimutkaisen ja helpon.

Urheilu

Liikkuminen ja liikunta ovat minulle tärkeitä asioita. Koska olen miespuoleinen ja mieltymykseni liikuntaan tulee helposti esille, minun oletetaan usein seuraavan urheilua. Minulta kysellään päivänpolttavan pelin tuloksista tai yritetään saada analysoimaan jonkun urheilijan suoritusta. Yleensä joudun vastaamaan ettei minulla ole mitään tietoa asiasta.

En ole penkkiurheilija. Yksikään suosituimmista lajeista ei kiinnosta minua. Eivätkä edes ne minua kiinnostavat lajit saa minua liimaantumaan tuntikausiksi niitä seuraamaan. Tottakai on hienoa katsella huippuunsa harjoitettujen yksilöiden suorittamista ja pohtia miksi tekniikat ovat muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Mutta tuntien uhraaminen pelien tai kisojen seuraamiselle ei innosta. Vapaaottelua seurasin joskus aktiivisesti, mutta kun lasten myötä vapaa-aika väheni, oli kamppailu-urheilun seuraaminen karsittavien asioiden listalla ensimmäisten joukossa.

Yksi syy tällä on myöhäisherrännäisyyteni liikunnan suhteen. En ollut hyvä liikunnassa kouluaikana. Liikuntatuntien pallopelijoukkueisiin minut valittiin viimeisten joukossa. 1990-luvun koululiikunta koostui lähinnä niistä pallopeleistä joita iso osa ikätovereista pelasi vapaa-ajallaan, joten onnistumisen kokemukset jäivät osaltani vähälle noiden tuntien aikana. Liikunnan ja sen ilon löysin vasta teini-ikäisenä, omin avuin. Treenailin itsekseni, juoksin ja löin nyrkkeilysäkkiä. Sitten löysin capoeiran kautta kamppailu-urheilun, kahvakuulailun kautta voimaharjoittelun ja jalkani vapauttamalla rakastuin juoksuun. Lopulta tajusin pitäväni liikkumisesta enemmän kuin yhdestäkään urheilulajista.

Lajitaustani koostuu omituisista marginaalilajeista, eikä mikään niistä ole innostanut kilpailemaan mitenkään merkittävällä tasolla. Television ja lähiareenojen urheilutarjonta koostuu lajeista joista en pidä eikä kilpailemisesta minulla ei ole mitään käsitystä. Samastumispintaa urheiluun on siis vähän.

Utopiassani ammattiurheilua ei olisi olemassakaan. Mielestäni maailman resursseja hukataan liikaa koko massiivisen urheilukoneiston pyörittämiseen ja ihmisten huomio keskittyy epäsuhtaisen paljon urheiluun, ottaen huomioon kuinka vähän merkitystä sillä kaikella todellisuudessa on. Utopiassani ihmiset liikkuisivat omaksi ilokseen, ilman että nuoret miljonäärit näyttävät esimerkkiä ja antavat raaka-aineita haaveisiin. Utopiassani ihmiset puskisivat ihmiskehon rajoja pidemmälle vaikkei se antaisikaan heille loputonta mainetta ja kunniaa.

Mutta ei maailma toimi kuten minä haluaisin. Ehkä se urheilijoiden esimerkki ja mahdollisuus leveästä elämästä on se mitä tarvitaan että ihmiset liikkuvat. Ehkä altruistinen ihmiskunnan parantaminen ei ole riittävä syy altistaa kehoaan rikkoutumisen mahdollisuudelle vain jotta näkisi mitä kaikkea se kykenee tekemään. Kuinka monta potentiaalista jenginuorta on pelastanut väkivaltaiselta elämältä kyky luoda ura jonkun lajin parissa? Kuinka suuria tunteita, niin henkilökohtaisia kuin koko kansakunnan yhteisiä, ihmiset ovat urheilun ansiosta kokeneet? Kuinka moni on saanut kipinän alkaa liikkumaan kun on nähnyt urheilijoiden upeita suorituksia?

En minä ammattiurheilua lopettaisi vaikka siihen pystyisin. Mutta en panisi pahakseni jos urheilun pöhöttyneimpiä palkkiota supistettaisiin, koko sitä sirkusta hieman supistettaisiin vähemmän resursseja vaativaksi ja suorittajiin suhtauduttaisiin kuten erityislaatuisiin ihmisyksilöihin puolijumalten sijaan. Ja kaikkein eniten toivoisin että urheilu kannustaisi ihmisiä enemmän liikkumaan itse kuin seuraamaan staattisesti kenttien ja areenoiden tapahtumia.

Minulta edelläänkään kannata kysyä miten Suomen pelissä kävi.

Terveyden tuotteistaminen

Se mitä meille kerrotaan riippuu muustakin kuin kyseisen tiedon arvosta. Varsinkin terveydestä puhuttaessa palstatilan määrä ei välttämättä korreloi asioiden tärkeyden tai edes totuusperän kanssa. En yritä maalailla mitään suuria salaliittoteorioita tai syyttää mitään tahoja vääristelystä ja valehtelusta. Suurin osa tästä ristiriidasta syntyy orgaanisesti ja vahingossa. 

Terveys on hankala asia markkinoida ja tuotteistaa. Silloin kun terveyden kohentaminen onnistuu, ei samalla asiakkaalla ole enää tarvetta palvelulle tai tuotteelle. Joten uusia terveyttä edistäviä keinoja yritetään jatkuvasti keksiä. Ja koska helppous ja nopeus ovat vetoavia ominaisuuksia, on houkuttavampaa hypätä uuden ja ihmeellisen matkaan kuin koittaa edetä vanhoilla ja hitailla metodeilla.

Ei siis tarvita salaliittoa tai epärehellisiä markkinamiehiä siihen että terveyden ylläpitoon ja parantamiseen tulee herkästi etsittyä tuoreita keksintöjä, ihmeitä tekeviä lisäravinteita ja superfoodeja, gurujen salaisuuksia tai uudenkarheita treenimetodeja. Kaiken tämän keskellä on helppo unohtaa että oikeasti terveydestään huolehtiminen on yksinkertaista, halpaa eikä yleensä vaadi juuri mitään ylimääräistä. 

Tehokkaimmat terveyden eteen tehtävät toimenpiteet jäävät taka-alalle viestinnässä koska ne eivät ole seksikkäitä, nopeita tai uraauurtavia. Ne ovat asioita jotka kaikki tietävät, niitä asioita joita äiti, isoäiti, lääkäri tai opettaja on kertonut meille koko elämämme. 

Syö mahdollisimman paljon asioita jotka voi tunnistaa joksikin maasta kasvavaksi tai ulkona kulkevaksi. Enemmän ensimmäistä kuin toista, eikä liikaa. Liikuta itseäsi usein, mahdollisimman moneen suuntaan ja mahdollisimman montaa osaa itsestäsi. Anna itsellesi mahdollisuus nukkua tarpeeksi menemällä sänkyyn 7-9 tuntia ennen kuin pitää herätä. Älä hakeudu viihdykkeiden pariin heti kun jäät hiljaisuuteen, vaan opettele olemaan itsesi ja ajatustesi kanssa. Tee jotain jonka koet tärkeäksi ja mielekkääksi, jotain jossa kehittyä. Etsi elämääsi ihmisiä joiden kanssa voit rakentaa jonkinlaisen yhteisön.

Nämä keinot ovat aivan liian tuttuja ja yksinkertaisia myytäväksi suurina salaisuuksina. Ne ovat liian työteliäitä ja hitaita ollakseen houkuttelevia. Ne vaativat aivan liian vähän välineitä, varusteita, vaatteita, tekniikoita, tuotteita tai mitään mitä myydä. Siksi ne jäävät markkinoinnin metakan alle, hukkuvat uudempien keinojen kiiltoon.

Mutta oikeasti terveyden parantaminen on yksinkertaista. Ei aina helppoa, ei koskaan vailla vaivannäköä. Matka ei ole koskaan lyhyt, eikä sillä todennäköisesti ole edes selvää päätepistettä. Mutta monimutkaista, modernia tai trendikästä sen ei tarvitse olla. Siihen voi hankkia apuvälineitä ja ohjeita, mutta silloin kun jokin keino kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, näin todennäköisesti on asian laita.

Kenkäminimalismi

Siirryin aikanani käyttämään minimalistisia jalkineita kokeilunhalusta ja koska niihin liitetyt terveysvaikutukset kävivät järkeen. Jatkoin niiden käyttöä koska se tuntui hyvältä. Mutta paljasjalkakenkien käyttämisellä on ollut etu jota en ennakkoon osannut arvata.

Olen muiden minuun liitettävien määritelmien ohella minimalisti. Pyrin pitämään elämässäni vain asioita jotka ovat merkityksellisiä tai tuottavat minulle iloa. Erityisesti tämä koskee omistamiani tavaroita. Minimalistisiin jalkineisiin siirtyminen on vähentänyt omistamieni kenkien lukumäärää huomattavasti.

Koska käyttämieni kenkien tulee sallia jalkaterieni luonnollinen liike, niiden kaikkien pohja on hyvin samankaltainen: ohut, liikkuva ja leveälestinen. Kenkäni eivät eroa toisistaan kuin päällisen lämmöneristävyyden ja ulkonäön osalta.

En siis tarvitse erilaisia kenkiä kaikkeen toimintaan. Kaiken liikunnallisen voin tehdä samoilla kengillä, halusin sitten juosta, kiipeillä tai temppuilla. Kesän aikana sandaalini ovat täyttäneet lähes kaikki tarpeeni jalkojen suojaamiselle, olin sitten kiertelemässä kaupungilla tai vaeltamassa metsässä. Talveksi minulla on korkeavartisemmat ja lämpimämmät kengät, mutta niidenkään pohja ei eroa muista. Jos tarve niin vaatii, voin pinkaista juoksuun yhtä hyvin sandaaleillani, juhlakengilläni tai talvikengilläni.

Tavoitteellisesti harrastaville ihmisille jalkineilla on merkitystä suorituksissa. Painonnostokenkien avulla voi kyykätä enemmän, varsinkin jos nilkan liikelaajuuksissa on parantamisen varaa. Nappulakengät antavat tarpeellista pitoa kostealla ruohokentällä. Piikkareista puhumattakaan. Jos tarkoituksena on saavuttaa tietyssä rajatussa suorituksessa paras mahdollinen tulos, kenkävalinnalla on monesti merkitystä.

Mutta meille tavallisille harrastajille eivät joka lajiin dedikoidut kengät ole välttämättömyys. Jos tavoitteena on parantaa terveyttään ja toimintakykyään, ei kannata sitoa kykyään suoriutua tietynlaisiin jalkineisiin. Ensimmäisenä ei paljain jaloin tai edes paljasjalkakengissä kannata sännätä salille tai lenkkipolulle, mutta totuttelun jälkeen kannattaa minimalistisempi ote jalkineihin ulottaa myös liikuntaharrastuksiin. 

Elämää varten treenatessa on parempi osata juosta, nostaa ja liikkua jalkineista huolimatta. Samalla myös jalkojen terveys ja voima kehittyy. Ja kenkäkaapin ei tarvitse olla täynnä erilaisia kenkäpareja joka ainoaan aktiviteettiin. 

Syntynyt juoksemaan?

Juokseminen on ihmisille luontainen tapa liikkua. Alaraajojemme lihaksisto, hengityselimistömme toimintatapa, kykymme viilentää itseämme hikoilemalla ja pään asentoa kannattalevat rakenteemme ovat esimerkkejä ominaisuuksista jotka tekevät meistä mestareita juoksemaan pitkiä matkoja. Kun Christopher McDougall antoi maailmanmenestykseen kohonneelle kirjalleen nimen ”Syntynyt juoksemaan”, hän ei liioitellut. 

Juokseminen on luonnollisuudestaan huolimatta tekninen suoritus. Ja se on mahdollista tehdä väärin. Usein silti joukkueellinen lapsia laitetaan keskenään kiertämään palloiluhallia alkulämmöksi tai iltapäivälehden juoksuohjeissa annetaan vain aika- ja matkatavoitteita. Juoksutekniikasta ja oikeasta askellustavasta puhutaan harvemmin. Oletetaan että kaikki osaavat juosta. Silmiini osui hiljattain kirpputorilla juoksuopas, jota mielenkiinnosta hieman selasin. Oppaassa käytiin tarkkaan läpi harjoitusohjelmia, optimaalista ravitsemusta ja esiteltiin erilaisia juoksulajeja. Tekniikasta yli parisataa sivuisessa kirjassa oli yksi kappale jossa todettiin että jokainen juoksee omalla tekniikallaan eikä sitä voi muuttaa. Saatoin kirota ääneen.

Vaikka synnymme juoksemaan, emme välttämättä osaa tehdä sitä enää siinä vaiheessa kun aloitamme juoksemisen. Vuodet istuen tuoleissa ja kilometrit käyttäen jalkaterän toimintaa estäviä kenkiä jäykistävät niveliämme, lyhentävät lihaksiamme ja ohjaavat kehoamme toimimaan vähemmän edullisilla liikeradoilla. Sitten kun juoksemaan lähdetään, suljetaan jalat kenkiin jotka kannustavat luonnottomaan askellukseen ja vaimentavat ne vähäiset jäljellä olleet tuntoaistimukset. 

Kehomme sopeutuu siihen mitä siltä vaadimme. Kyykky kantapäät maassa selkä suorana ja roikkuminen kädet suorina ovat yhtä luonnollisia liikkeitä kuin juokseminen. Niiden suorittaminen on silti hankalaa tai jopa mahdotonta monille aikuisista. Syväkyykky ja roikkuminen ovat kuitenkin melko passiivisia ja turvallisia liikkeitä verrattuna juoksuun, jossa periaatteessa loikataan yhden jalalle tasapainoilemaan jopa kolminkertaisen ruumiinpainon voimalla uudestaan ja uudestaan tuntien ajan. 

Syntynyt juoksemaan” on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. Ja sen nimi on osuva. Mutta toivoisin ettei liikuntaopetuksessa ja -valmennuksessa tätä pidettäisi niin vankkumattoman totuutena. Vaikka asiat ovat meille luonnollisia, emme elä enää luonnossa tai edes luonnollisesti. Olemme luoneet ympärillemme keinotekoisen maailman, täynnä suoria kulmia ja tasaisia pintoja, pehmusteita ja mahdollisuuksia vähentää painovoiman vaikutusta kehoihimme. Emme juokse, roiku ja kyykkyile, vaan istumme. Emme liiku, vaan olemme paikallamme. Synnymme juoksemaan, mutta opettelemme mestareiksi istumisessa.

Luonnollisetkin taidot unohtuvat ja niihin vaaditut ominaisuudet heikkenevät jos niitä ei harjoita.  

Eräretki

En ole retkeilijä. Telttailuni rajoittuvat armeija-aikaan ja ulkona nukkumiset muutamaan hassuun kertaan ystävän kesämökillä tai omalla takapihalla. Erätaitoni ovat vähän niin ja näin, eikä varusteitakaan ole juuri makuupussia kummallisempaa.

Tästä huolimatta lähdin muutaman ystäväni mukaan parin päivän vaellukselle. Vaikka kumppaneillani olikin minua enemmän kokemusta ja eksponentiaalisesti paremmat varusteet, ei kukaan meistä varsinainen puskasissi ole. Suunnitelma oli siis mennä melko lyhyelle vaellukselle kansallispuistoon, lähinnä testaamaan varusteita, jäähdyttämään arjen paineissa ylikuumentunutta prosessoria sekä nauttimaan luonnosta ja yhdessäolosta. 

Muiden kulkiessa vaelluskengissä ja erähousuissa, minulla oli päällä treenishortsini, juoksutrikooni ja sandaalini. Teltan tai riippumaton sijaan majoituin laavukangaasta ja lämpöalustasta kyhäämissäni tilapäissuojissa. Matkakumppanini tekivät ruokansa risukeittimillä ja kaasupolttimilla, minun eväänäni oli kylmänä nautittua kuivalihaa, pähkinöitä ja kuivattuja marjoja. Eikä niitäkään paljoa.

Myönnän ettei oloni ollut aina mukavin. Siirtymiset kyllä sujuivat hyvin, jalkateräni ovat paljasjalkailun vahvistamat siinä määrin ettei sandaaleissa kulkeminen kivikkoisilla ja juurakkoisilla poluilla ollut ongelma, selässä painavasta repusta huolimatta. Lievä nälkä sitävastoin oli mukana ensimmäisestä aamusta lähtien ja varsinkin ensimmäisenä yönä kylmä kouraisi aina kun lämpöalustan päältä eksyi paljaalle maalle. Jos sää olisi ollut sateisempi, olisi oloni ollut luultavasti merkittävästi kurjempi. 

Olisin voinut tehdä asioita toisin ja paremmin. Olisin voinut etsiä oppia viisaammilta ja hankkia soveltuvampia varustuksia. Minulle se ei kuitenkaan ollut tämän retken tarkoitus. Halusin kokeilla omia rahkeitani ja oppia tekemällä itse. Onnistumalla itse, mutta myös tekemällä virheitä itse.

Uskalsin lähteä liikkeelle vajavaisin varustein ja taidoin sillä luotan omaan kehooni. Olen juossut, kävellyt, nostanut, paastonnut ja kylmäaltistanut. Olen kulkenut pidempiä matkoja ja juossut hankalammissa maastoissa niillä samoilla sandaaleilla, olen ollut kylmemmissä ympäristöissä ja ollut täysin syömättä pidempään kuin tämä retki kesti. Yksittäiset rasitukset ovat toki vähemmän kuin ne kaikki yhdessä ja yllätyksiä olisi voinut eteen tulla. Mutta sen vuoksi en liikkunut yksin enkä täysin sivistyksen ulkopuolella.

Omia rajojaan voi kokeilla turvallisissa ympäristöissä. Kävellä pitkää matkaa kotikaupungissa, kääntää vesi kylmälle omassa suihkussaan, paastota vapaapäivinä. Kun tuntee omat rajansa ja tietää mihin pystyy, on helpompi luottaa itseensä ja heittäytyä kokemuksiin. Ei tarvitse antaa pelon tai ”oikeiden” varusteiden puutteen estää tekemästä. Juuri tämä on minulle tärkein syy harjoittaa kehoani. Pyrin tekemään joka päivä jotain hankalaa, en niinkään hyvän kunnon, kauniin kehon tai sosiaalisten pisteiden vuoksi, vaan koska haluan olla vapaa kokemaan asioita ilman että pelko kroppani pettämisestä estää minua. Eräretkikin on mahdollista suorittaa vähemmän asianmukaisin varustein silloin kun keho on harjaantunut kestämään haasteita. 

Muutos

On helppoa unohtaa muuttuvansa. On helppoa jäädä kiinni saavutuksiinsa joihin joskus on pystynyt. Herkästi ajattelen olevani maratoonari, vaikka ainoasta maratonistani on kulunut seitsemän vuotta. Minun pitää muistuttaa itselleni että vaikka joskus pystyin juoksemaan yhtäjaksoisesti 42,2 kilometriä, en luultavasti pystyisi siihen nyt.

Huolestuttavampaa on että ihmiset unohtavat muutoksen myös toiseen suuntaan. Vanhoihin saavutuksiin nojaaminen on noloa, mutta positiivisen muutoksen mahdollisuuden unohtamalla estää oman kehityksensä. ”En minä pysty kyykkyyn menemään. En koskaan jaksa juosta kokonaista kilometriä. Enhän minä pysty tuohon.”

Emme ole pysyvässä tilassa. Kehomme muuttuu joka päivä, joka hetki. Taitomme ja kykymme eivät säily, ellei niitä ylläpidä. Kääntöpuolena tällä voimme aina myös kehittyä. Voimme olla voimakkaampia, parempia ja taitavampia, voimme saavuttaa paremman liikkuvuuden, kunnon tai terveyden. 

Neljänkymmenen vuoden istumisharjoittelun jälkeen huippu-urheilijaksi päätyminen on mahdotonta. Voi olla ettei mikään määrä nilkkojen liikkuvuusharjoittelua ja lonkkien avausta riitä syväkyykyn saavuttamiseen. Voi olla että maraton on aivan liian pitkä matka juostavaksi tai sata kiloa liikaa maasta nostettavaksi. Mutta tärkeintä ei ole tavoitteet ja niiden saavuttaminen, vaan niiden suuntaan liikkuminen.

Kehon muuttuminen on varmaa, mutta muutoksen suuntaan voi vaikuttaa. 

Terveys ja itsenäisyys

Käytettävissämme on nykyään lukematon määrä erilaisia terveyttä edistäviä palveluita, laitteita ja tekniikoita. Liikuntapaikkoja löytyy sisätiloista ja ulkoa, ravintosuunnittelua saa henkilökohtaiseksi räätälöitynä kasvotusten ammattilaisen kanssa tai samojen ammattilaisten tekemistä sovelluksista. Meditaatiota voi niin ikään harjoitella ihmisen kanssa tai älylaitteen ohjaamana. On kiipeilyseiniä, juoksumattoja, älykelloja, ruokavaliodogmia, terveysretriittejä ja kelluntatankkeja.

On hienoa että terveydestä huolehtiminen kiinnostaa ihmisiä ja että siihen tarjotaan mahdollisuuksia. On myös hyvä että terveyteen intohimoisesti suhtautuvat ihmiset voivat palveluitaan tarjoamalla ja muiden käyttöön välineitä kehittämällä hankkia elantonsa jostain jonka kokevat merkitykselliseksi. Maailma jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää ja huoltaa terveyttään on tavoittelemisen arvoinen.

Vaikka mahdollistaminen onkin tärkeää, on kaikessa tässä tarjonnassa myös varjopuolensa. Monet tekniset ratkaisut ja tietyille toiminnoille pyhitetyt tilat luovat herkästi kokemuksen niiden välttämättömyydestä. Liikkumista tehdään vain kuntosalilla ja valmentajan ohjeistamin metodein, ruokaa syödään dieetin sallimissa rajoissa, meditointi vaatii sovelluksen ja kylmäaltistus -120 celsiusasteen kylmyyden.

Näin asia ei ole. Liikkua voi olohuoneen lattialla kotihousuissa, suuhunsa laittaman ravinnon terveellisyyttä voi arvioida muutoinkin kuin tietyn gurun parametreillä, meditointi ei vähimmillään vaadi kuin hieman hiljaisuutta ja kylmää meillä Suomessa riittää puolet vuodesta kun vain avaa oven.

Terveyttään ei kannata täysin ulkoistaa muiden hoitoon tai sitoa sitä teknisiin välineisiin. Joku tietää kehon toiminnasta enemmän ja heidän ohjeitaan kannattaa kuunnella, mutta kukaan muu ei tunne juuri sinun kehoasi samoin kuin sinä itse. Vielä oleellisempaa on ettei kenelläkään muulla ole samanlaista motivaatiota pitää terveydestä huolta kuin sillä jonka omasta kehosta on kyse.

Yksinkertaisilla ohjeilla pääsee terveydessä jo pitkälle: Liiku paljon, usein ja liikuta mahdollisimman monia osiasi, syö oikeaa ruokaa enemmän kuin ruokavalmisteita, anna itsellesi mahdollisuus nukkua kahdeksan tuntia useimpina öinä, vietä edes viisi minuuttia päivässä vain omien ajatuksien kanssa ja ole viikottain lämmössä joka on tukalaa ja kylmyydessä jossa paleltaa.

Jos haluaa syventää jotain tapaa tai kaipaa siihen apua, sitä on paljon saatavilla niin osaavien mentoreiden tarjoamana tai laitteiden avulla. Ja nopeat tietoliikenneratkaisut ovat tuoneet tämän kaiken saataville maantieteellisistä rajoituksista huolimatta. On kuitenkin hyvä muistaa että kaiken tekemisen ei tarvitse olla aina teknistä ja dedikoitua. Kävele viileällä säällä kauppaan ostamaan ruoka-aineksia ilman kuulokkeita ja olet jo ruksannut 4/5 edellisen kappaleen ohjeista.

Uuden opettelu

Kun CoV-SARS2 sulki kuntosalit, lisäsin aamuliikkumistani. Samalla myös päätin alkaa opettelemaan jotain uutta. Kaivoin esiin aikoja kaapin pohjalla maanneen footbagin ja aloin potkimaan sitä. 

Pallopelit eivät koskaan ole olleet suosikkejani. Olen huono kontrolloimaan minkäänlaisia liikkuvia ja lentäviä esineitä. Footbagin potkiminen oli äärimmäisen suosittua ollessani yläasteikäinen, mutta en tuolloin rinkeihin osallistunut. Omistukseeni oli kuitenkin päätynyt pallo. Footbagin potkimisen opettelu tarjoaisi minulle tavan kehittää heikkoa ominaisuuttani kustannustehokkaalla tavalla ja välineellä joka kulkisi aina tarpeen mukana matkassa.

Päivittäinen minimini on kymmenen toistoa peruspotkuja (polvi, sisäsyrjä, ulkosyrjä, jalkapöytä/varpaat) per jalka. Aikaa tähän menee viidestä kymmeneen minuuttia. Usein pallon esiin kaivamisen jälkeen sitä tulee potkittua enemmänkin kuin tuo minimimäärä. Mestaruus lajissa on hyvin kaukana, mutta kehitystä tälläkin harjoittelulla on tapahtunut.

Tärkeintä tässä kokeilussa ei kuitenkaan ole ollut footbagin pompottelun oppiminen. Tavoitteenani ei ole oppia lajia tai välttämättä koskaan edes osallistua rinkiin. Enkä voi väittää että kyseinen taito olisi tehokkaasti sovellettavissa muussa elämässä. Mutta teinkin tämän ensisijaisesti oppiakseni oppimista.

Uuden oppiminen on hieno tunne. Opettelu saattaa olla tuskaista, se voi vaatia tylsää jauhamista, se pakottaa kohtaamaan oman vajavaisuutensa tai muuttamaan paradigmojaan. Mutta kun huomaa osaavansa jotain uutta ja tajuaa saavuttaneensa taidon itse, luottamus omiin kykyihin vahvistuu. Kun tietää paremmin omat tapansa oppia sekä luottaa itseensä ja prosessiin, uskaltaa helpommin hypätä taas uuteen. Jos samalla opettelee käytännön elämässä tarpeellisia taitoja ja/tai kehittää arjessa sovellettavia ominaisuuksiaan, ovat hyödyt uuden opettelusta massiiviset.

Suosittelen opettelemaan jotain uutta. Uhraamaan viisi minuuttia päivästäsi taidolle. Jotain yksinkertaista ja joka ei vaadi suuria panostuksia välineistöön. Jotain johon on helppo tarrautua päivittäin. Taidon opettelussa on säännöllisyys suuria kehitysloikkia tärkeämpää. Vaikkei kehittyisikään mestariksi tai vaikka opittu taito ei olisikaan hyödyllinen oikeassa elämässä, ovat uusien asioden oppimisen hyödyt paljon varsinaisen opitun taidon tuolla puolella. Uuden oppiminen pitää aivomme ja hermostomme aktiivisena, lisää luottamusta omiin kykyihinsä, helpottaa tulevaisuuden oppimistilanteita ja antaa sisältöä elämään.

Lomaliikkuminen

Merkittävä uhka fyysisen harjoittelun säännöllisyydelle on lomamatkat. Tutuista ympäristöistä ja aikatauluista poistuminen on myrkkyä treenimotivaatiolle, lisäksi ymmärrettävästi lomalla haluaa rentoutua pinnistelyn sijaan. Liikkumista ei kuitenkaan ole pakko jättää tauolle matkojen ajaksi.

Palasin juuri parin päivän kotimaan matkalta. Olimme koko perheen voimin vieraassa kaupungissa. Söimme hyvin, näimme tärkeimmät nähtävyydet ja rentouduimme. Silti onnistuin liikkumaan riittävästi. Ratkaisu ei ollut hyvällä kuntosalilla ryyditetty hotelli tai yksinäinen lenkkeily ympäri kaupunkia, vaikka päteviä keinoja nämäkin olisivat olleet. En juurikaan tehnyt erillisiä treenejä, enkä tinkinyt ajastani perheen parissa jotta saisin liikuttua.

Matkustuspäivän pitkä automatka katkesi puolessa välissä suureen leikkipuistoon jossa isä ja lapset saivat purkaa autossa istumisen kerryttämää energiaa. Teimme tarkoituksella useita pienempiä välipysähdyksiä matkan aikana jotta pääsisimme jaloittelemaan ja viemään kehojamme muihin muotoihin kuin auton penkin ohjaamiin asentoihin. Perille päästyämme matka illalliselle taitettiin kävellen autoilun sijaan.

Seuraava päivä sujui (paljas)jalkaisin kaupungia tutkimalla. Puhelimen askelmittarin mukaan kävelyä päivän aikana tuli kohdalleni yli 17 kilometriä, mutta missään vaiheessa tämä ei tuntunut treenaamiselta. Aina kun lapset löysivät leikkipuiston jossa temuta, olin mukana telineillä kiipeilemässä. Kaikki kaupungit puomit toimivat tasapainopuomeina. Ja jos muu perhe tutki jotain kiinnostukseni ulkopuolista asiaa, kaivoin taskustani footbagin pompoteltavaksi. 

Päivittäisiin rutiineihini kuuluu liikkuvuusharjoittelu sekä muutama punnerrus ja leuanveto, enkä keskeyttänyt näitä loman vuoksi. Lisäksi yhden varsinaisen treenin tein ex tempore, kun viimeisenä aamuna heräsin spontaanisti ennen muita ja päätin juosta edellispäivänä näkemälleni ulkokuntosalille. Kaiken kaikkiaan liikkumista riitti siis ihan mukavasti näille lomapäiville.

Lomailun ei tarvitse katkaista liikkumista. Jos liikkuminen olisi minulle urakka tai rangaistus, en haluaisi tehdä sitä lomallani. Kalorinkulutus tai pelko tulosten häviämisestä eivät myöskään ole kestäviä motivaattoreita aikana jolloin haluaa hetkeksi unohtaa arjen paineet ja rentoutua. Mutta kun oppii suhtautumaan liikkumiseen jokapäiväisenä tapana toimia ja tarraa kiinni maailman tarjoamiin tilaisuuksiin liikkua, ei lomailu ole uhka omalle terveydelle.