Täydellisyys

Olen onnekseni luonteeltani hieman suurpiirteinen. En elämäntapojeni ja liikkumiseni suhteen jää useinkaan kiinni yksityiskohtiin, vaan maalaan suurella siveltimellä ja liikun tavoilla joista nautin. Välillä otan itselleni tavoitteita, mutta niiden mukaan liikkuminen ei koskaan ole tärkein asia elämässäni. Minulle tavoitteita tärkeämpää on liikkuminen yleensä.

Sanon tätä onneksi, sillä kehomme kaipaa liikettä niin monissa eri liikesuunnissa ja niin erilaisilla kuormituksilla, että niiden kaikkien tarkka ohjelmointi olisi mahdotonta. Yksi peruste innostukselleni luonnolliseen liikkumiseen sekä kahvakuulien ja voimakeilojen kaltaisten epäsäännöllisten kuormien käyttämiseen on juuri siinä, että niiden avulla liikkuminen pysyy automaattisesti monipuolisena.

Suuripiirteisyys tekee elämästäni stressittömänpää. Minussa on nimittäin myös pikkutarkan ja ajoittain jopa pakko-oireisen järjestelijän vikaa. Pienissä asioissa, kuten hyllyillä olevien tavaroiden asettelussa, osaan olla perfektionisti. Kun järjestelmällisyys on sidottuna tarpeeksi pieneen ja hallittavissa olevaan osa-alueeseen, täydellisyyden tavoitteluni ottaa vallan.

Liikkumisen suhteen ei kuitenkaan koskaan kannata antaa täydellisyyden pilata sitä mikä on hyvää. Liikkuessa, tai edes tavoitteellisesti harjoiteltaessa oleellista ei ole se onko yksittäinen treeni täydellinen vaan se, että liikkumista tapahtuu säännöllisesti ja vaihtelevasti.

Älä siis jätä lomamatkalla treeniä väliin vaikkei hotellin salissa olekaan vinopenkkimahdollisuutta tai soutulaitetta. Tee rohkeasti treenisi niillä puitteilla jotka ovat saatavilla. Tai tee jotain ihan muuta kuin ohjelmassa lukee, jos syystä tai toisesta et pystykään harjoittelemaan juuri sitä mitä oli tarkoitus.

Säännöllisyys liikkumisessa voittaa aina täydellisyyden. Ja on mahdollista, että uudet tavat liikkua ovat juuri sitä mitä kehosi kaipaa enemmän kuin pitkään jauhettujen harjoitusten progressointi.

Liikkuvuusharjoittelua helposti

Liikkuvuus tarkoittaa sitä liikelaajuutta, jossa henkilö pystyy niveliään käyttämään hallitusti ja voimaa tuottaen. Se ei siis ole sama asia kuin venyvyys, eikä hyvää liikkuvuutta saavuteta vain venyttelyllä. Passiivisesti liian hyvin liikkuvat nivelet altistavat jopa vammoille jos kehosta ei löydy lihasvoimaa ja hallintaa nivelen koko liikelaajuudelle. Liikkuvuusongelmat eivät niinkään johdu kudosten jäykkyydestä jonka voi venyttää pois, vaan siitä ettei hermosto päästä niveliä liikkumaan yli niiden pisteiden jotka se tulkitsee turvattomiksi. Syy jumiin saattaakin löytyä jumittavan kohdan vastapuolelta, voimapuutoksesta niissä lihaksissa joiden pitäisi niveltä viedä eteenpäin.

Kaikkea tätä voidaan tarkkaan testata ja tutkia, ja sen jälkeen määrittää oikeanlaiset harjoitteet liikkuvuuden parantamiseksi. Hankalissa ongelmissa ja esimerkiksi vammautumisen tai operaatioiden jälkeen tämä onkin oleellista, ja onneksi asiaan löytyy osaavia ammattilaisia fysioterapian ja muiden manuaaliterapioiden piiristä.

Minä olen kuitenkin yksinkertainen ihminen ja pidän yksinkertaisista ohjeista. Sellaisista joita voi käyttää suurin osa ihmisistä sen enempää tutkimatta ja joista suurin osa hyötyy. Eli nyrkkisäännöistä.

Liikkuvuusharjoittelun nyrkkisääntö on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että tulee pyrkiä niihin asentoihin joissa ei vietä aikaa. Eli viedä niveliään sinne minne ne eivät arkielämässä tapaa mennä. Tämän tulee tapahtua hallitusti, mieluusti päivittäin, mutta jo viikkotasollakin pelastaa paljon.

Tämän ei tarvitse tapahtua liikkuvuusharjoitteluun pyhitetyn ajan ja tarkan ohjelman puitteissa. Kädet voi viedä päänsä yläpuolelle päätetyöskentelyn lomassa tai roikkua hetken leuanvetotangossa kun sellainen kohdalle osuu. Kyykyssä käynti rikkoo istumisen luoman geometrian, varsinkin kun ylös noustessa vielä yliojentaa hieman selkäänsä ja lantiotaan. Pieniä liikkuvuusvälipaloja voi ripotella sinne tänne päiväänsä.

Toinen hyvä tapa varmistaa liikkuvuusharjoittelun toteutuminen on miettiä omia harjoituksiaan. Onko se mitä tekee kuntosalilla kaikkein järkevintä kehon toiminnan kannalta? Jos työpäivät kuluvat kädet näppäimistöllä ja pääliikuntamuoto vaatii mailan liikuttelua edessään, onko järkevää vahvistaa olkapäiden eteen työntöä penkkipunnerruksella? Isot rintalihakset ovat toki haluttu ominaisuus ja penkkipunnerrus siihen tarkoitukseen oiva liike, mutta liikkuvuuden näkökulmasta salilla kannattaisi vahvistaa vastakkaisen suunnan liikettä soutamalla tai maastavetämällä, jotta selän lihakset jaksaisivat taistella korostuneen vahvoja etupuolen lihaksia vastaan.

Kehon hallinta kaikissa liikesuunnissa on arkielämän pystyvyyden ja yllättävistä tilanteista selviämisen kannalta kaikkein tärkein ominaisuus. Liikkuvuus mahdollistaa voimantuoton, niin vakaissa asennoissa ja optimaalisiin suuntiin, kuin yllättävissä tilanteissa joita elämä heittää vastaan. Liikkuvuus tulisi olla harjoittelun pohjalla, kykynä jota ei uhrata muiden ominaisuuksien alttarille. Liikkuvuuden saavuttaminen saattaa vaatia työtä, mutta lopulta sen ylläpito on yksinkertaista ja helppoa, kunhan ei unohda liikuttaa kehoaan joka suuntaan.

Kompensaation varjopuoli

Meillä ihmisillä on äärimmäisen tehokas kyky sopeutua. Olemme keksineet tapoja selvitä mitä vaihtelevimmissa ympäristöissä. Silloin kun kohtaamme normaalin toiminnan estäviä asioita, olivatpa ne ympäristön aikaansaannosta tai vammautumisesta johtuvia, pystymme usein jatkamaan toimintaamme kompensaatiomekanismiemme avulla.

Yksi tapa arvioida jonkin toiminnan tärkeyttä lajillemme on tutkailla kuinka hyvin pystymme kompensoimaan siinä vastaan tulevia ongelmia. Hyvä esimerkki tästä on hengitys: silloin kun varsinainen keuhkoihimme alipaineen muodostava lihas eli pallea ei pysty riittävää hengitystä turvaamaan, rientävät vatsalihakset, kylkivälilihakset sekä niskan ja kaulan lihaksisto apuun.

Tämä kompensaatio on enimmäkseen hyvä asia. Tärkeillä asioilla on syytä olla varoventtiilejä jottei yhden osan pettäminen tarkoita automaattisesti toiminnan loppumista. Hengityksestä puhuttaessa kompensaation puuttuminen olisi kohtalokasta.

Mutta tehokkaalla kompensaatiolla on varjopuolensa. Se nimittäin sallii varokäytäntöjen ja epäedullisten toimintatapojen käytön silloinkin kun niitä tarvitsisi käyttää. Apuhengityslihasten käytöstä tulee tapa jota ylläpidetään silloinkin kun palleahengitys olisi riittävää. Pystymme kävelemään käyttäen heikkoa lonkan ojennusta, puutteellista jalkaterän liikettä tai niveltä kuluttavaa polven asentoa.

Ongelmia tuleekin sitten kun niitä varokeinoja oikeasti tarvitsisi. Jos normaalitilanteessa hengittäminen käyttää jo kaikkia resursseja, mitä tehdään silloin kun sisäänhengitetyn ilman määrää pitäisi lisätä? Jos kävely suoritetaan kaatumalla eteentyönnetyn jalan kopattavaksi, mitä tapahtuu kun jalka kopsaahtakin kynnykseen eikä ehdi alle?

Lisäksi kehomme on sopeutunut toimimaan pääasiallisesti muiden kuin näiden kompensatoristen mekanismien avulla. Tiheä pinnallinen hengittäminen ei vaihda kaasuja yhtä tehokkaasti kuin syvään ja rauhallisesti hengittäminen. Kaulan ja hartioiden lihaksisto ei jaksa jumiutumatta jatkuvasti auttaa keuhkojen toimintaa. Tiheä hengittäminen lisää stressitasoja. Kompensaatiojärjestelmien jatkuva käyttö lisää ongelmia muissa järjestelmissä tai hiljalleen rapauttaa kudoksia.

Siksi on tärkeää tiedostaa luonnollisten liikkeiden ja mekanismien toiminta ja ajoittain myös harjoittaa näitä. Vaikka hengittämällä saisi ilmaa keuhkoihinsa tai kävelemällä pääsee eteenpäin, voi olla että tämä tapahtuu tavoilla jotka eivät ole pidemmän päälle edullisia. Helposti voisi kuvitella että osaamme automaattisesti liikkua luonnollisilla tavoilla, mutta tosiasia on ettemme elä luonnollisessa ympäristössä. Luomamme luonnoton elinympäristö ja elämäntapa eivät aina salli meidän toimia kuten kehomme ovat kehittyneet toimimaan. Silloin kehomme tekee mitä sen täytyy saavuttaakseen tavoitteensa. Eivätkä nämä keinot aina ole se paras ratkaisu.

Henkilökohtainen Valmentaja

Personal Trainer -koulutus on läpikäyty, joten blogi palaa takaisin tauoltaan. Uusia kirjoituksia ilmestyy aina täysikuun ja uuden kuun aikaan.

Olen ajautunut viimeisen vuosikymmenen aikana ohjaamaan liikkumista. Kaikki alkoi kahvakuulatuntien tuurauksista, joka johti uusien taitojen opettelun jälkeen ohjaamaan liikkuvuusharjoittelua viikoittain. Nautin jo aiemmin liikkumisesta, mutta löysin uuden intohimon sen opettamisesta muille. Samalla tietämys liikkumisen merkityksestä terveydelle on kasvanut ja nykyään koenkin, että voisin tehdä ihmisten terveyden eteen enemmän opettamalla ja kannustamalla liikkumaan, kuin kaikella sillä lääkitsemisellä ja hoitamisella jota päätyössäni sairaanhoitajana teen.

Viime marraskuussa aloitin personal trainer -opinnot IntensivePT:n kautta. Vaikka koinkin jo tietäväni paljon liikkumisesta, terveydestä ja ihmiskehon toiminnasta, halusin saada pohjan tietämykselleni. Tiesin mitä tiesin, mutta en voinut tietää mitä tärkeää en tietäisi. Lisäksi halusin saada markkinoitua palveluitani henkilökohtaisen valmennuksena, joka on ihmisille huomattavasti tutumpi ja helpommin avautuvaa käsite kuin liikkuvuusvalmennus, paljasjalkailu tai terveysvalmennus.

Kyseinen koulutus sopi minulle hyvin, koska opetus tapahtui pääsääntöisesti etänä ja sen sai rytmittää muun elämänsä mukaan. Epäsäännöllisen vuorotyön, perheen ja yritystoiminnan ristipaineessa muunlainen opiskelu ei olisi onnistunutkaan. Lisäksi IntensivePT tuntui painottavan yksinkertaisten työkalujen käyttöä, eli levytangolla tehtäviä perusliikkeitä, kahvakuulaa ja kehonpainoa. Tämä on lähellä omaa filosofiaani harjoittelusta, joten se sopi loistavasti.

Nyt olen koulutukseni suorittanut ja virallisesti sertifioitu personal trainer. Koulutus toi erityisesti minulle paremman käsityksen harjoittelun ohjelmoinnista. Lisäksi opin paljon pieniä yksityiskohtia ravitsemukseen, liikkeiden opettamiseen ja lihasfysiologiaan liittyen. Ja opin uudelleen lihasten nimiä, joista varmaan puolet unohtuvat vuoden sisään. Koulutus antoi minulle pohjan, jonka varaan voin turvallisin mielin alkaa rakentamaan omaa tyyliäni tuoda liikkumisen iloa ja sen suomia terveyshyötyjä ihmisille.

En siis jatkossakaan ole kaikkein kiinnostunein valmentamaan huippusuorituksiin tai optimoimaan kenenkään lihasmassan kasvua, vaikka siihenkin minulla nyt on tietotaitoa. En edelleenkään ole innostunut opettamaan millä kuntosalilaitteella olkalihaksen takaosaa kannattaa treenata. Haluan pikemminkin tuoda ihmisille työkaluja lisätä liikkumista arjen keskelle tapojen muodostuksen kautta, ohjata tehokkaisiin ja käytännön elämää hyödyttäviin voimaharjoituksiin, parantaa liikkuvuutta yksinkertaisin keinoin ja opastaa kohti parempaa terveyttä.

Hiatus

Olen sitkeästi julkaissut tässä blogissa kirjoituksia aina täysikuun ja uuden kuun aikana puolentoista vuoden ajan. Tämä on toiminut ensisijaisesti kirjoittamisen harjoitteluna. Mitään ei opi ilman toistoja, tämä pätee niin liikkumiseen kuin muihinkin taitoihin. Siitä syystä olen sitoutunut omaan julkaisutahtiini ja kirjoittanut näitä tekstejä välillä väkisinkin.

Nyt jätän blogin kuitenkin määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Liikemäärä-podcastin tekeminen on tänä vuonna antanut ulospääsyn luovuudelleni ja toisaalta vienyt aikaani. Lisäksi monia niitä asioita joita olen kirjoituksillani pyrkinyt tuomaan ilmi olen sanonut podcastissa. Kirjoittaminen on tuntunut ajoittain huonommin rullaavalta ja hieman pakotetulta.

Lisäksi nyt marraskuun alussa aloitan vihdoin haaveilemani personal trainer -koulutuksen ja haluan jättää aikatauluuni tilaa tämän koulutuksen nopeaan läpikäyntiin. Siitä syystä jätän kirjoittelun, tai ainakin niiden julkaisemisen tauolle. Pidän taukoa ainakin siihen saakka kunnes olen saanut personal trainer -koulutuksen maaliin, oletettavasti tuolloin minulla on paljon uutta sanottavaa liikkumisesta, liikunnasta ja terveydestä.

Terveyden työmaa

Terveys ei löydy muodikkaista dieeteistä, tämän hetken hittilajin harrastamisesta, lisäravinteista, biohakkeroinnista tai lääkepurkeista. Terveyden rakentamiseen tarvitaan Terveyden Viiden Pilarin päivittäistä vahvistamista. Nämä viisi pilaria ovat Liikkuminen, Ravinto, Lepo, Mieli ja Yhteisö. Yhdessä ne parantavat yksilön terveydentilaa ja tämän sietokykyä terveyttä uhkaaville asioille, sekä kohentavat toisiaan luoden kauniin verkon jossa yhden pilarin tukeminen vakauttaa kaikkia muita.

Vertaan terveyden muodostumista talon rakentamiseen. Liikkuminen, ei siis vain liikunta vaan kaikki liikkuminen mitä elämään kuuluu, toimii talon piirrustuksina. Äärimmäisen sopeutuvaisina eläiminä kehomme pyrkii kehittymään siihen suuntaan mitä siltä vaaditaan. Se miten yksilö toimii määrää sen tuleeko tästä liikkumaan kykenevä henkilö vai mestari istumaan aloillaan. Ongelmaksi muodostuu se että monet kehomme toiminnat ovat kehittyneet sillä oletuksella että olemme liikkuvia eläimiä, esimerkiksi nestekierto ei toimi täydellä teholla istumiseen sopeutuneessa kehossa.

Ravinto eli ruoka tarjoaa ne rakennusmateriaalit joita terveytemme rakentuminen tarvitsee. Vaikka kehomme onkin paljon rakennustyömaata tehokkaampi purkamaan materiaaleja osiksi ja tekemään niistä niitä mitä se kulloinkin tarvitsee, on silti tarpeen tarjota keholle hyvälaatuisia materiaaleja käyttöön. Lisäksi ne väärät materiaalit saattavat houkutella paikalle majavia. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Levosta puhuessa voitaisiin käyttää myös termiä Uni, sillä valtaosalle ihmisistä hyvä ohje olisi vältellä ruumiillista lepoa muutoin kuin silloin kun nukkuu. Lepo tarjoaa keholle sen ajan jonka rakentuminen vaatii. Rakennuksetkaan eivät rakennu vain hyvillä materiaaleilla vaan tarvitaan aikaa rakentaa.

Mieli toimii terveyden työmaalla valvojana. Se valvoo sitä että piirrustukset, rakennusmateriaalit ja työskentelyajat ovat asianmukaisia. Hyvin toimiva mieli helpottaa muiden pilarien ylläpitoa, mielen herpaantuessa liikkumiskäytännöistä, ruokavaliosta tai uniajoista tulee helposti lipsuttua. Mieli toimii myös vartijana, se pitää majavat poissa työmaalta. Mutta näistä lisää myöhemmin.

Yhteisö on toisaalta se ympäristö ja maasto minne rakennetaan, mutta toisaalta myös se minkälaisiin olosuhteisiin rakennusta tehdään. On helpompi rakentaa terveyttä silloin kun ympärillä on ihmisiä jotka kannustavat tässä toiminnassa, vielä parempi on jos ympärillä on ihmisiä joiden omasta toiminnasta saa inspiraatiota. Terveyden rakentaminen on merkittävästi hankalampaa jos ihmiset ympärillä pyrkivät repimään alas niitä rakennettuja asioita. Rakennusympäristö on myös merkittävä tekijä siinä kuinka paljon majavia alueella on.

Majavat ovat tässä vertauksessa stressiä. Stressireaktiolle on paikkansa, mutta nykymaailmassa yleisellä kroonisella ja jatkuvalla stressillä on tapana lähinnä nakertaa terveyden kulmia ja pilareiden pohjia. Stressaantuneena ei jaksa liikkua, ruokavalio valinnat ovat huonompia, nukkuminen hankalaa, mielen keskittäminen lähes mahdotonta ja ympärillä olevien ihmisen kanssa toimiminen täynnä kitkaa. Stressin vähentäminen on tehokas tapa parantaa terveyttään. Ymmärrän että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, elämä heittää rakennustyömaallemme stressimajavia jatkuvasti. Mutta hyvä uutinen on se, että kaikki se pienikin työ mitä tekee terveyden pilareiden eteen, vähentää myös stressiä.

Terveyden viisi pilaria saattavat kuulostaa ahdistavan suurelta asialta alkaa parantamaan. Mutta onneksi niiden kehittäminen on helpompaa kuin voisi luulla. Niitä voi nimittäin alkaa parantamaan pikkuhiljaa, prosentin korotuksilla, yksi kerrallaan. Ei muuttaa koko elämää ensi maanantaina tai Uuden vuoden päivänä, vaan heti ja nyt tehdä kymmenen kyykkyä, jättää tänään se virvoitusjuoma juomatta, menemällä viisi minuuttia aiemmin sänkyyn, laittamalla digilaitteet kiinni (heti kun tämä blogikirjoitus on luettu) ja kertomalla elämän tärkeälle ihmiselle että hän on tärkeä. Pienet muutokset näihin pilareihin tukevat toisiaan luoden nopeasti lumipalloefektin jonka kyydissä terveyden parantaminen tapahtuu hurjalla vauhdilla.

Liikuntaa elämästä huolimatta

Harrastan liikuntaa muusta elämästä huolimatta. Aamuvuoropäivinä löydän itseni usein salilta ennen vuoron alkua, teen oman treenin aamupäivällä vaikka illalla olisikin ryhmätunnin vetovastuu ja käyn juoksulenkillä vaikka viikonloppuna olisikin edessä vaellusreissua tai muuttohommia. Muun elämän fyysiset rasitukset eivät yleensä saa minua muuttamaan liikuntasuunnitelmiani.

Osaksi tämä on pakon sanelemaa: perhe-elämän, vuorotyön ja omien projektieni ristipaineessa aikaa liikkumiselle on koverrettava sieltä mistä sitä saa. Egoni haluaa uskotella minulle että pystyn treenaamaan näin koska olen fyysisesti niin kyvykäs ja koska olen harjoittanut kehoani niin paljon ettei elämä juurikaan voi heittää eteeni mitään niin raskasta että treenini siitä kärsisivät.

Mutta todellinen syy taitaa sittenkin olla se että suhtautumiseni treenaamiseen on erilainen kuin valtaosalla. Media, niin sosiaalinen kuin perinteinen, on täynnä viestiä treenaamisen rankkuudesta. ”No pain, no gain”, ”Jumi on voimaa”, ”Hurja Painonpudotus”, ”Näillä saa hien pintaa iästä riippumatta”, ”Simppeli treeniohjelma, joka tehoaa”. Treenin pitää olla hurjaa, tehokasta, hikistä ja kivuliasta. Englanniksi termi treenaamiselle on ”workout”: treenin pitää olla työtä.

Liikkumisen ei tarvitse olla mitään näistä. Liikkuminen saa olla hauskaa, helppoa ja jopa kevyttä. Kehityksen suhteen tärkeämpää on sen säännöllisyys. Kehoa ei tarvitse rikkoa jotta se kehittyisi vaan antaa sille signaalia kehittyä. Kova treenaaminen pakottaa kehon palautumaan, toistuvasti tehtynä vain selviämään. Kehitykselle ei jää resursseja kun sen voimavarat kuluvat selviytymiseen. Kevytkin rasittaminen säännöllisesti tehtynä kertoo keholle tämän olevan uusi normaali jossa pitää kyetä toimimaan. Keho siis tottelee säännöllisesti kuiskattua kehotusta paremmin kuin ajoittain karjuttua käskyä.

Henkiselle kantille ja itsetunnolle tekee hyvää välillä käydä rajoillaan ja rikkoa niitä. Kilpailutilanteessa pitää antaa kaikkensa jos haluaa pärjätä. Mutta kehonsa kehittämisen kannalta treenata kannattaa sillä teholla että treenin jälkeen on parempi olo kuin ennen sitä. Silloin kun toiminta ei tunnu työltä sitä on helpompi tehdä säännöllisesti. Kun paikat eivät ole jumissa kolmea päivää harjoituksen jälkeen, harjoitella voi useampana päivänä viikossa ja treenin saa tehtyä tehokkaasti. Ja kun liikunta ei vie kaikkea energiaa, ei muita elämän rasituksia tarvitse käyttää tekosyinä jättää treenejä väliin. 

Se että treenaan kukonlaulun aikaan tai fyysisten askareiden jälkeen ei ole osoitus minun erinomaisuudestani tai kovasta kunnostani. Se että liikunnan ei tarvitse tulla muun elämäni toimintojen tielle on osoitus siitä että liikun sopivalla teholla. Treenini eivät riko kehoani jolloin sillä on tilaa rakentua ja kehittyä, eikä muun elämän rasitusten tarvitse katkaista harjoitteluani. Liikuntaa saa olla energiaani lisäävää toimintaa, kuluttavan raatamisen sijaan. 

(Rajojen kokeilemisesta ja niiden ylittämisestä olen kirjoittanut ja puhunut ennenkin.)

Toimintaelokuvaindeksi

Olen todennut että kiinnostukseni liikuntalajiin voidaan laskea toimintaelokuvajuoni-indeksin avulla. Eli pohtimalla kuinka uskottavasti lajin saisi käsikirjoitettua toimintaelokuvan sankarin hyödyntämäksi taidoksi. Esimerkiksi taistelulajit, parkour, tasapainoilu, kiipeily tai yleistä toimintakykyä lisäävät lajit, kuten voimaharjoittelu, juoksu ja voimistelu ovat helppoja saada istumaan elokuvan juoneen. Kaikkiin näihin minut on helppo saada mukaan.

Sitä vastoin esimerkiksi jääkiekko vaatisi sitä että toiminta tapahtuu jäällä, sankarilla on jaloissaan terät joilla hän liikkuu ja jonkinlainen keppi jota käyttäen hänen pitää manipuloida pieniä esineitä tarkasti. En keksi kuinka yllämainitun skenaarion saisi uskottavasti tarinaan mukaan. Salibandy olisi jo helpompi saada istumaan juoneen ja jalkapallo ei vaadi enää kummoistakaan epäuskon sietämistä. Kiinnostustasoni noudattelee samaa kaavaa: jääkiekosta en välitä, salibandyyn minut voi ylipuhua ja jalkapalloon lähden mukaan innolla.

En väitä haluavani päätyä toimintaelokuvan tapahtumiin. Harvasta action-sankarille hyödyllisestä taidosta on oikeasti apua omassa elämässäni. Silti ne ovat todennäköisempinä kuin että jääkiekkoa pelaamalla minun pitää pelastaa itseni. Eikä rauhallinen arki varsinaisesti kärsi siitä että osaa liikkua hankalissakin maastoissa, kiivetä, nostaa painavaa tai liikkua hetkellisesti nopeasti. 

Liikuntalajin valinnassa oma kiinnostus on aina tärkein tekijä. Maailman toiminnallisin ja tehokkain lajikaan ei kehitä ominaisuuksia niin tehokkaasti ettei sitä tarvitsisi tehdä säännöllisesti, ja jos oma mielenkiinto harjoitteluun puuttuu ei tekeminen ole säännöllistä. Jos oma laji on vielä hukassa, toimintaelokuvaindeksi on melko luotettava tapa löytää laji josta on hyötyä arjessa. Silloinkin kun elämä ei ole toimintaelokuvaa.

Kylmyys

Olen muutaman vuoden ajan leikitellyt kylmäaltistuksen kanssa. Alunperin kylmäkokemukset olivat käyntejä lumihangessa tai järvessä. Ne jäivät kuitenkin liian ajoittaisiksi ja epäsäännöllisiksi, sillä kylmään meneminen ei ole kivaa. Edes suoraan saunasta hankeen sukeltaminen ei ole miellyttävä ajatus vaikka sieltä pääseekin heti takaisin löylyyn lämmittelemään.

Kuluvan vuoden ajan olen kuitenkin pitänyt kylmäaltistusta säännöllisemmin ohjelmassani. Ratkaisu säännöllisyyden löytämiseksi oli sama kuin minkä tahansa tavan kanssa: tavoitteiden laskeminen ja asioiden yksinkertaistaminen. Kylmäaltistaminen helpottui huomattavasti kun hylkäsin pyrkimykseni mennä aina kaulaa myöten järveen tai pakkaslumeen ja otin käyttööni suihkun lämpötilasäätimen.

Vuoden alussa tein Wim Hofin markkinoiman kylmäsuihkuhaasteen jossa neljän viikon aikana oltiin kylmässä suihkussa progressiivisesti pidempään aina kahteen minuuttiin saakka. Sen jälkeen olen ottanut tavakseni tehdä huuhtelusuihku kylmää vettä käyttäen noin viiden päivän välein. Huuhtelu vie noin minuutista puoleentoista, joten sillä saa kohtuullisen kylmäaltistuksen ilman että aikaa tai vettä menee hukkaan. Kun kylmäaltistaminen on yksinkertaista, arkeen sovitettavissa olevaa eikä vaadi mitään uusia varusteita, se tulee tehtyä. Vaikka altistusaika ei päätä huimaa ja kesäkuumilla oli hankalaa saada putkista riittävän kylmää vettä, on harjoituksen säännöllisyys aina arvokkaampaa kuin sen intensiivisyys.

Kylmäaltistus on minulle nimenomaan harjoitus. Vaikka siihen liitetään positiivisia vaikutuksia vastustuskykyyn, energia-aineenvaihduntaan ja verenkiertoon, tärkein anti kylmäaltistuksella on sen vaikutus henkiseen kanttiin. Kylmään meneminen on vaikeaa. Mieleni keksii edelleen joka kerta hyviä syitä sille miksei juuri tänään ole hyvä päivää kääntää suihkun nuppia kylmälle. Niiden pään sisäisten supinoiden hiljentämisen harjoittelu on äärimmäisen arvokasta ja opettaa minulle paljon itsestäni.

Toinen etu on arjen mukavuuden lisääminen. Kylmäaltistus lisää sitä vallitsevan lämpötilan aluetta jossa minulla on mukava olla. Ja se tekee elämästä huomattavasti yksinkertaisempaa. Minun tarvitsee harvemmin olla säätelemässä lämpötilaa tai pukeutua ja riisuutua pienten lämpötilamuutosten vuoksi. 

Vaikeiden asioiden tekeminen lisää mukavuutta viemällä omia epämukavuuden rajoja kauemmas. Arjen vastoinkäymisten vastaanottaminen helpottuu kun opettelee rasittamaan kehoaan, sietämään nälkää ja tylsyyttä sekä olemaan kuumassa tai kylmässä.

Capoeira

Teini-ikäisenä liikkuminen ei ollut prioriteettini. Eniten innostuin videopeleistä. Eräs videopeli kuitenkin muutti tämän ja aloitti muutoksen jonka vaikutukset tuntuvat vieläkin.

Ollessani 16-vuotias päädyin naapuripaikkakunnan pelihallissa pelaamaan Tekken-pelisarjan kolmatta osaa. Sarjan ensimmäinen osa oli minulle hyvin tuttu ja teoreettisena kamppailulajifanina peli jossa melko realistisin liikkein ja oikeisiin tekniikoihin perustuen oteltiin vastustajia vastaan osui minuun kuin alakoukku maksankärkeen.

Sanon että olin teoreettinen kamppailulajifani, sillä siitä huolimatta että osasin nimetä vaatetuksen ja tekniikoiden perusteella useita kamppailulajeja, kaikki tämä tieto oli peräisin kirjallisuudesta, kung fu -leffoista ja videopeleistä. Harrastustaustaa minulla ei ollut. Tekken 3 -pelin hahmokatras oli kuitenkin kasvanut yhdellä ottelijalla jonka lajia en ollut koskaan nähnyt.

Eddy Gordo -hahmo liikkui ruudulla rytmikkäästi kaiken aikaa, vaihtoi tekniikasta toiseen sulavasti ja saumattomasti, teki välillä breakdancesta ja voimistelusta tutumpia liikkeitä, pyöri maassa ja käveli käsillään. Tämä tanssimainen tapa liikkua lumosi minut. Tiesin ettei pelin kamppailulajit olleet täysin tuulesta temmattuja joten lähdin selvittämään mikä tämä capoeiraksi kutsuttu laji oli.

Capoeira on Afrikasta tuotujen orjien Brasiliassa kehittämä laji jossa yhdistettiin tanssiperinteitä kamppailuun. Se levisi lainsuojattomien keskuuteen ja kehittyi siitä edelleen vuosikymmenten saatossa salonkikelpoiseksi kansallislajiksi. Kehittyessään siitä muodostui täysin omanlaisensa yhdistelmä kamppailua, tanssia, musiikkia ja peliä.

Capoeira voi olla monen näköistä aina verisestä kamppailusta akrobatian täyttämään tanssahteluun. Mutta sen ytimessä on jogo, peli. Sääntöjä ei ole kirjoitettuna eivätkä ne ole pysyviä, mutta lyhyesti sanottuna capoeira-pelissä pyritään samaan kuin muussakin kamppailussa, olemaan parempi kuin toinen. Erona capoeirassa on vain se että se ei aina tarkoita potkujen osumista, toisen kaatamista tai hienompia akrobaattisia liikkeitä. Usein tärkeämpää on pitää liike yllä ja peli käynnissä. Eikä pelin jälkeen lasketa pisteitä tai kysytä arvostelutuomareiden mielipidettä. Pelaajat ja muut ihmiset ringissä, rodassa, tietävät kyllä kumpi oli parempi.

Mutta yleensä paremmuudellakaan ei ole väliä. Capoeiraa ei parhaimmillaan pelata egon pönkittämiseksi tai ryhmän nokkimisjärjestyksen luomiseksi, vaan koska se on hauskaa. Kun harrastin capoeiraa en harjoitellut jotta osaisin tehokkaampia potkuja tai hienompia akrobaattisia temppuja. Harjoittelin jotta minulla olisi enemmän työkaluja käytössäni pelatessa, jotta voisin pelata kokeneempien capoeristojen kanssa ja jotta peleistä saisi hauskempia. 

Vaikka en ole vuosiin tehnyt capoeiraa, monet seikat sen liikekielestä jäivät arkikäyttöön. Enkä edes tajunnut kuinka hyödyllisiä erilaiset kyykkyvariaatiot ja lattialiikkumiset olivat ennen kuin aloin ymmärtämään liikkuvuudesta jotain. Tajusin että nilkkojeni ja lonkkieni liikkuvuus on pitkälti sen ansiota etten ole karsastanut lattian tasolla liikkumista.

Vielä isomman vaikutuksen capoeira teki opettamalla kuinka liikkumisessa tärkeintä ei ole se mitä sillä saavuttaa vaan se kuinka hauskaa itse liikkuminen voi olla. Voitot ja häviöt, vaikutukset ulkonäköön tai muiden ällistyttäminen ei koskaan ole ollut minulle liikkumisessa yhtä tärkeää kuin se tunne jonka liikkuminen itsessään aiheuttaa. Tästä olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa capoeiralle.

Ja Tekkenille.