Liikuntaa elämästä huolimatta

Harrastan liikuntaa muusta elämästä huolimatta. Aamuvuoropäivinä löydän itseni usein salilta ennen vuoron alkua, teen oman treenin aamupäivällä vaikka illalla olisikin ryhmätunnin vetovastuu ja käyn juoksulenkillä vaikka viikonloppuna olisikin edessä vaellusreissua tai muuttohommia. Muun elämän fyysiset rasitukset eivät yleensä saa minua muuttamaan liikuntasuunnitelmiani.

Osaksi tämä on pakon sanelemaa: perhe-elämän, vuorotyön ja omien projektieni ristipaineessa aikaa liikkumiselle on koverrettava sieltä mistä sitä saa. Egoni haluaa uskotella minulle että pystyn treenaamaan näin koska olen fyysisesti niin kyvykäs ja koska olen harjoittanut kehoani niin paljon ettei elämä juurikaan voi heittää eteeni mitään niin raskasta että treenini siitä kärsisivät.

Mutta todellinen syy taitaa sittenkin olla se että suhtautumiseni treenaamiseen on erilainen kuin valtaosalla. Media, niin sosiaalinen kuin perinteinen, on täynnä viestiä treenaamisen rankkuudesta. ”No pain, no gain”, ”Jumi on voimaa”, ”Hurja Painonpudotus”, ”Näillä saa hien pintaa iästä riippumatta”, ”Simppeli treeniohjelma, joka tehoaa”. Treenin pitää olla hurjaa, tehokasta, hikistä ja kivuliasta. Englanniksi termi treenaamiselle on ”workout”: treenin pitää olla työtä.

Liikkumisen ei tarvitse olla mitään näistä. Liikkuminen saa olla hauskaa, helppoa ja jopa kevyttä. Kehityksen suhteen tärkeämpää on sen säännöllisyys. Kehoa ei tarvitse rikkoa jotta se kehittyisi vaan antaa sille signaalia kehittyä. Kova treenaaminen pakottaa kehon palautumaan, toistuvasti tehtynä vain selviämään. Kehitykselle ei jää resursseja kun sen voimavarat kuluvat selviytymiseen. Kevytkin rasittaminen säännöllisesti tehtynä kertoo keholle tämän olevan uusi normaali jossa pitää kyetä toimimaan. Keho siis tottelee säännöllisesti kuiskattua kehotusta paremmin kuin ajoittain karjuttua käskyä.

Henkiselle kantille ja itsetunnolle tekee hyvää välillä käydä rajoillaan ja rikkoa niitä. Kilpailutilanteessa pitää antaa kaikkensa jos haluaa pärjätä. Mutta kehonsa kehittämisen kannalta treenata kannattaa sillä teholla että treenin jälkeen on parempi olo kuin ennen sitä. Silloin kun toiminta ei tunnu työltä sitä on helpompi tehdä säännöllisesti. Kun paikat eivät ole jumissa kolmea päivää harjoituksen jälkeen, harjoitella voi useampana päivänä viikossa ja treenin saa tehtyä tehokkaasti. Ja kun liikunta ei vie kaikkea energiaa, ei muita elämän rasituksia tarvitse käyttää tekosyinä jättää treenejä väliin. 

Se että treenaan kukonlaulun aikaan tai fyysisten askareiden jälkeen ei ole osoitus minun erinomaisuudestani tai kovasta kunnostani. Se että liikunnan ei tarvitse tulla muun elämäni toimintojen tielle on osoitus siitä että liikun sopivalla teholla. Treenini eivät riko kehoani jolloin sillä on tilaa rakentua ja kehittyä, eikä muun elämän rasitusten tarvitse katkaista harjoitteluani. Liikuntaa saa olla energiaani lisäävää toimintaa, kuluttavan raatamisen sijaan. 

(Rajojen kokeilemisesta ja niiden ylittämisestä olen kirjoittanut ja puhunut ennenkin.)

Toimintaelokuvaindeksi

Olen todennut että kiinnostukseni liikuntalajiin voidaan laskea toimintaelokuvajuoni-indeksin avulla. Eli pohtimalla kuinka uskottavasti lajin saisi käsikirjoitettua toimintaelokuvan sankarin hyödyntämäksi taidoksi. Esimerkiksi taistelulajit, parkour, tasapainoilu, kiipeily tai yleistä toimintakykyä lisäävät lajit, kuten voimaharjoittelu, juoksu ja voimistelu ovat helppoja saada istumaan elokuvan juoneen. Kaikkiin näihin minut on helppo saada mukaan.

Sitä vastoin esimerkiksi jääkiekko vaatisi sitä että toiminta tapahtuu jäällä, sankarilla on jaloissaan terät joilla hän liikkuu ja jonkinlainen keppi jota käyttäen hänen pitää manipuloida pieniä esineitä tarkasti. En keksi kuinka yllämainitun skenaarion saisi uskottavasti tarinaan mukaan. Salibandy olisi jo helpompi saada istumaan juoneen ja jalkapallo ei vaadi enää kummoistakaan epäuskon sietämistä. Kiinnostustasoni noudattelee samaa kaavaa: jääkiekosta en välitä, salibandyyn minut voi ylipuhua ja jalkapalloon lähden mukaan innolla.

En väitä haluavani päätyä toimintaelokuvan tapahtumiin. Harvasta action-sankarille hyödyllisestä taidosta on oikeasti apua omassa elämässäni. Silti ne ovat todennäköisempinä kuin että jääkiekkoa pelaamalla minun pitää pelastaa itseni. Eikä rauhallinen arki varsinaisesti kärsi siitä että osaa liikkua hankalissakin maastoissa, kiivetä, nostaa painavaa tai liikkua hetkellisesti nopeasti. 

Liikuntalajin valinnassa oma kiinnostus on aina tärkein tekijä. Maailman toiminnallisin ja tehokkain lajikaan ei kehitä ominaisuuksia niin tehokkaasti ettei sitä tarvitsisi tehdä säännöllisesti, ja jos oma mielenkiinto harjoitteluun puuttuu ei tekeminen ole säännöllistä. Jos oma laji on vielä hukassa, toimintaelokuvaindeksi on melko luotettava tapa löytää laji josta on hyötyä arjessa. Silloinkin kun elämä ei ole toimintaelokuvaa.

Kylmyys

Olen muutaman vuoden ajan leikitellyt kylmäaltistuksen kanssa. Alunperin kylmäkokemukset olivat käyntejä lumihangessa tai järvessä. Ne jäivät kuitenkin liian ajoittaisiksi ja epäsäännöllisiksi, sillä kylmään meneminen ei ole kivaa. Edes suoraan saunasta hankeen sukeltaminen ei ole miellyttävä ajatus vaikka sieltä pääseekin heti takaisin löylyyn lämmittelemään.

Kuluvan vuoden ajan olen kuitenkin pitänyt kylmäaltistusta säännöllisemmin ohjelmassani. Ratkaisu säännöllisyyden löytämiseksi oli sama kuin minkä tahansa tavan kanssa: tavoitteiden laskeminen ja asioiden yksinkertaistaminen. Kylmäaltistaminen helpottui huomattavasti kun hylkäsin pyrkimykseni mennä aina kaulaa myöten järveen tai pakkaslumeen ja otin käyttööni suihkun lämpötilasäätimen.

Vuoden alussa tein Wim Hofin markkinoiman kylmäsuihkuhaasteen jossa neljän viikon aikana oltiin kylmässä suihkussa progressiivisesti pidempään aina kahteen minuuttiin saakka. Sen jälkeen olen ottanut tavakseni tehdä huuhtelusuihku kylmää vettä käyttäen noin viiden päivän välein. Huuhtelu vie noin minuutista puoleentoista, joten sillä saa kohtuullisen kylmäaltistuksen ilman että aikaa tai vettä menee hukkaan. Kun kylmäaltistaminen on yksinkertaista, arkeen sovitettavissa olevaa eikä vaadi mitään uusia varusteita, se tulee tehtyä. Vaikka altistusaika ei päätä huimaa ja kesäkuumilla oli hankalaa saada putkista riittävän kylmää vettä, on harjoituksen säännöllisyys aina arvokkaampaa kuin sen intensiivisyys.

Kylmäaltistus on minulle nimenomaan harjoitus. Vaikka siihen liitetään positiivisia vaikutuksia vastustuskykyyn, energia-aineenvaihduntaan ja verenkiertoon, tärkein anti kylmäaltistuksella on sen vaikutus henkiseen kanttiin. Kylmään meneminen on vaikeaa. Mieleni keksii edelleen joka kerta hyviä syitä sille miksei juuri tänään ole hyvä päivää kääntää suihkun nuppia kylmälle. Niiden pään sisäisten supinoiden hiljentämisen harjoittelu on äärimmäisen arvokasta ja opettaa minulle paljon itsestäni.

Toinen etu on arjen mukavuuden lisääminen. Kylmäaltistus lisää sitä vallitsevan lämpötilan aluetta jossa minulla on mukava olla. Ja se tekee elämästä huomattavasti yksinkertaisempaa. Minun tarvitsee harvemmin olla säätelemässä lämpötilaa tai pukeutua ja riisuutua pienten lämpötilamuutosten vuoksi. 

Vaikeiden asioiden tekeminen lisää mukavuutta viemällä omia epämukavuuden rajoja kauemmas. Arjen vastoinkäymisten vastaanottaminen helpottuu kun opettelee rasittamaan kehoaan, sietämään nälkää ja tylsyyttä sekä olemaan kuumassa tai kylmässä.

Capoeira

Teini-ikäisenä liikkuminen ei ollut prioriteettini. Eniten innostuin videopeleistä. Eräs videopeli kuitenkin muutti tämän ja aloitti muutoksen jonka vaikutukset tuntuvat vieläkin.

Ollessani 16-vuotias päädyin naapuripaikkakunnan pelihallissa pelaamaan Tekken-pelisarjan kolmatta osaa. Sarjan ensimmäinen osa oli minulle hyvin tuttu ja teoreettisena kamppailulajifanina peli jossa melko realistisin liikkein ja oikeisiin tekniikoihin perustuen oteltiin vastustajia vastaan osui minuun kuin alakoukku maksankärkeen.

Sanon että olin teoreettinen kamppailulajifani, sillä siitä huolimatta että osasin nimetä vaatetuksen ja tekniikoiden perusteella useita kamppailulajeja, kaikki tämä tieto oli peräisin kirjallisuudesta, kung fu -leffoista ja videopeleistä. Harrastustaustaa minulla ei ollut. Tekken 3 -pelin hahmokatras oli kuitenkin kasvanut yhdellä ottelijalla jonka lajia en ollut koskaan nähnyt.

Eddy Gordo -hahmo liikkui ruudulla rytmikkäästi kaiken aikaa, vaihtoi tekniikasta toiseen sulavasti ja saumattomasti, teki välillä breakdancesta ja voimistelusta tutumpia liikkeitä, pyöri maassa ja käveli käsillään. Tämä tanssimainen tapa liikkua lumosi minut. Tiesin ettei pelin kamppailulajit olleet täysin tuulesta temmattuja joten lähdin selvittämään mikä tämä capoeiraksi kutsuttu laji oli.

Capoeira on Afrikasta tuotujen orjien Brasiliassa kehittämä laji jossa yhdistettiin tanssiperinteitä kamppailuun. Se levisi lainsuojattomien keskuuteen ja kehittyi siitä edelleen vuosikymmenten saatossa salonkikelpoiseksi kansallislajiksi. Kehittyessään siitä muodostui täysin omanlaisensa yhdistelmä kamppailua, tanssia, musiikkia ja peliä.

Capoeira voi olla monen näköistä aina verisestä kamppailusta akrobatian täyttämään tanssahteluun. Mutta sen ytimessä on jogo, peli. Sääntöjä ei ole kirjoitettuna eivätkä ne ole pysyviä, mutta lyhyesti sanottuna capoeira-pelissä pyritään samaan kuin muussakin kamppailussa, olemaan parempi kuin toinen. Erona capoeirassa on vain se että se ei aina tarkoita potkujen osumista, toisen kaatamista tai hienompia akrobaattisia liikkeitä. Usein tärkeämpää on pitää liike yllä ja peli käynnissä. Eikä pelin jälkeen lasketa pisteitä tai kysytä arvostelutuomareiden mielipidettä. Pelaajat ja muut ihmiset ringissä, rodassa, tietävät kyllä kumpi oli parempi.

Mutta yleensä paremmuudellakaan ei ole väliä. Capoeiraa ei parhaimmillaan pelata egon pönkittämiseksi tai ryhmän nokkimisjärjestyksen luomiseksi, vaan koska se on hauskaa. Kun harrastin capoeiraa en harjoitellut jotta osaisin tehokkaampia potkuja tai hienompia akrobaattisia temppuja. Harjoittelin jotta minulla olisi enemmän työkaluja käytössäni pelatessa, jotta voisin pelata kokeneempien capoeristojen kanssa ja jotta peleistä saisi hauskempia. 

Vaikka en ole vuosiin tehnyt capoeiraa, monet seikat sen liikekielestä jäivät arkikäyttöön. Enkä edes tajunnut kuinka hyödyllisiä erilaiset kyykkyvariaatiot ja lattialiikkumiset olivat ennen kuin aloin ymmärtämään liikkuvuudesta jotain. Tajusin että nilkkojeni ja lonkkieni liikkuvuus on pitkälti sen ansiota etten ole karsastanut lattian tasolla liikkumista.

Vielä isomman vaikutuksen capoeira teki opettamalla kuinka liikkumisessa tärkeintä ei ole se mitä sillä saavuttaa vaan se kuinka hauskaa itse liikkuminen voi olla. Voitot ja häviöt, vaikutukset ulkonäköön tai muiden ällistyttäminen ei koskaan ole ollut minulle liikkumisessa yhtä tärkeää kuin se tunne jonka liikkuminen itsessään aiheuttaa. Tästä olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa capoeiralle.

Ja Tekkenille.

Ihmisyyden ytimessä

Aloitan päiväni aina liikkumalla. Yleensä aamuliikkumiseni koostuu vaihtelevista liikkuvuusharjoitteista. Kesäaikaan aurinkoisina aamuina tapaan tämän sijaan pukea päälleni vain uimashortsini, juosta rantaan ja uida pienen lenkin. Takaisin tulen metsikön läpi jossa kiipeän muutaman kerran ylös sieltä löytyvää pystysuoraa kalliota. Se on ehdottomasti paras tapa aloittaa päivä.

Aikaa koko suoritukseen kuluu noin puolituntia. Juoksumatkaa kertyy yhteensä kilometrin verran ja uintia muutama sata metriä, riippuen siitä kuinka pitkälle huvittaa tai ehtii lähteä. Kallio jota kiipeän on maksimissaan kolme metriä korkea ja täynnä hyviä otepaikkoja. Kaiken kaikkiaan koko homma ei ole kovinkaan korkean intensiviteetin omaavaa tai haastavaa. Mutta se on äärimmäisen palkitsevaa.

Aamulenkkini suurin hyöty ei ole sen keholleni tarjoama monipuolinen liike, vaan ne tuntemukset joita saan kulkiessa halki ympäristöni käytännössä katsoen alastomana. Maankamaran päällä voin juosta, vesistön halki uida eikä edes pystysuuntainen este pysäytä matkantekoani. Vaikka matka ei ole hankala, tieto siitä että minä itse omalla voimallani kykenen sen kulkemaan antaa itsetunnolle potkua.

Lisäksi paljain jaloin aamuauringon paistaessa koen tekeväni jotain samaa mitä tuhannet minua edeltäneet ihmissukupolvet ovat tehneet. Tunnen olevani yksi lenkki pitkässä ketjussa ja tekeväni juuri sitä mitä minun ihmisenä kuuluukin tehdä.

Suosittelen kokeilemaan jotain vastaavaa. Ei välttämättä samoilla tavoilla liikkua tai samaan pisteeseen saakka vietynä, mutta jollain tavalla liikkumaan ympäröivän maailman halki minimoiden apuvälineiden käytön. Niiden matkojen ei tarvitse olla pitkiä, pienikin liikkuminen luottaen omaan kehoonsa antaa uskoa siihen mitä kaikkea kehollaan pystyy tekemään. Toistomäärät ja kilometrit eivät toteudu samalla tavalla kuin salilla tai radalla, mutta luonnossa luonnollisesti liikkuen väkisinkin vastaan tulevat myriadit muuttujat ja kokemus omasta vahvuudesta korvaavat vajaaksi jäävät tavoitteet.

Miksi

Liikkuminen ei ole vain hyväksi terveydelle, se on välttämätöntä. Vaikka kannustan liikkumaan muulloinkin kuin vain tiettyinä tarkkaan rajattuina hetkinä, ovat liikuntaharrastukset loistava keino tuoda elämäänsä jonkinasteinen minimimäärä liikkumista. Harrastustaan kannattaa kuitenkin hieman ajatella tarkemmin ja kysyä itseltään miksi harrastaa sitä mitä harrastaa. Varsinkin jos liikunta ei ole itselle mielekästä tekemistä ja tuntuu enemmänkin velvollisuudelta.

Terveyden vuoksi liikuntaa harrastaessa on helppo ajautua hölkkäpoluille, kuntopyörän päälle tai nostelemaan painoja kehonrakennustyyliin. Tietyt lajit saavat enemmän näkyvyyttä kuin toiset, mutta se ei silti tarkoita sitä että ne sopisivat yhtä hyvin kaikille. Oikean lajin valinta riippuu jokaisen omista tavoitteista ja mieltymyksistä. Väärin valittu liikunta ei anna hyötyjä joita hakee eikä siksi kannusta jatkamaan. Ja jos tekeminen itsessään ei ole edes miellyttävää, miksi tehdä sitä?

Yksi isoimmista virhekäsityksistä liikunnan suhteen tuntuu olevan että se on hyvä tapa vähentää ylimääräisen rasvan määrää kehossa. Sitä se ei ole. Rasvanpolttoon ei liikunnan lisääminen riitä ellei siihen yhdistetä ruokavaliomuutoksia tai vähintään kalorien seuraamista. Keho alkaa vaatia liikunnassa menetettyjä kaloreita ja jos syömisiään ei mittaa, on helppoa huomaamattaan lisätä juuri sen verran syömistään kuin liikunta kuluttaa. Ongelmaa lisää se että rasvanpolttoa haetaan herkästi nimenomaan kestävyysliikunnasta, koska se kuluttaa vastusharjoittelua enemmän kaloreita liikunnan aikana. Kestävyysliikunta saa kehon sopeutumaan lisääntyneeseen energian kulutukseen ja se siirtyy säästöliekille. Siinä missä vastusharjoittelu käskee kehoa rakentamaan lisää ja sitä myöten kuluttaa enemmän energiaa myös harjoituksen ulkopuolella, kestävyysharjoittelu vähentää energian kulutusta liikunnan ulkopuolisina aikoina.

Vastusharjoittelun ongelma sitä vastoin on se että kehonrakennuskulttuuri ja pinnalliset syyt sekä ylivarovainen suhtautuminen tiettyihin liikkeisiin kannustamiseen ovat ohjanneet sen opettamista pitkään. Tämä tarkoittaa sitä että lihaksia eristävät liikkeet ovat suuremmassa roolissa kuin useiden nivelten liikettä vaativat suuret liikkeet. Isoloidut liikkeet ovat hyviä lisäämään lihasmassaa ja kohdentamaan harjoitusta tiettyihin paikkoihin, mutta toimintakyvyn ja terveyden vuoksi harjoitteleva saisi enemmän irti kyykkäämällä, penkkaamalla ja maastavetämällä.

Näiden ongelmien lisäksi liikuntaan suhtautuminen saattaa olla pielessä. Urakkana ja pakkopullana liikuntaan suhtautuminen jättää alleen liikkumisesta nauttimisen ja uuden opettelemisen riemun. Jos liikkuu kehittyäkseen, miksei liikkuisi siten että samalla oppii myös käyttämään kehoaan paremmin ja olemaan paremmin läsnä kehossaan, sen sijaan että vain puurtaa pois kaloreita tai jauhaa vaadittuja toistoja?

Kaikille liikuntalajeille on paikkansa: Kehonrakentajilta saa parasta oppia siitä miten näyttää hyvältä alastomana ja miten manipuloida kehonsa kasvua ja koostumusta. Juoksu on äärettömän hyvä laji aerobisen kunnon kohottamiseen ja taito josta voi olla oikeasti hyötyä monessa hetkessä. Jopa kuntopyörällä on paikkansa sille joka haluaa kehittää pyöräilyssä vaadittuja ominaisuuksia säädellymmin ja säästä riippumatta. Kenenkään ei tämän kirjoituksen perusteella tulisi hävetä omia valintojaan tai lajejaan. Ja tärkein ominaisuus lajissa on se että sitä tekee, tekemisen mielekkyys on pitää aina paremmin harrastuksen viikko-ohjelmassa kuin mitkään hyödyt mitä lajista saa.

Kannattaa silti kysyä itseltään miksi liikkuu kuten liikkuu. Ohjaako liikuntaa oma halu tai osuuko lajin kehittämät ominaisuudet omiin tavoitteisiin? Vai onko liikuntalaji valikoitunut median, ystävien kehujen tai virheellisten käsitysten ohjaamana? Olisiko sittenkin jokin toinen tapa liikkua itselle se mielekkäämpi tai se jolla omiin tavoitteisiin pääsee paremmin?

Seikkailu

En ollut liikkuva lapsi. Nuoruudessani pallopelit tai urheilulajit eivät kiinnostaneet yhtä paljon kuin videopelien, elokuvien, sarjakuvien, kirjojen tai oman mielikuvituksen luomat fantasiamaailmat. Nuorena seikkailin tuntitolkulla Midgarin slummeissa, Gloranthan alangoilla tai Keskimaan maastoissa liikkumatta metriäkään. 

Ensimmäinen jokseenkin säännöllisesti tekemäni liikuntamuoto oli pyöräily. Oikeastaan en tuolloin ajatellut sitä liikuntana. Pyöräily oli minulle uusi tapa seikkailla. Koin pyörän selässä oikeaa maailmaa tutkiessani samankaltaista intoa kuin mitä kuvitteellisissa maailmoissa löytöretkeily aiheutti, olkoonkin että löysin lähinnä uusia katuja tai mielenkiintoisen näköisiä taloja taikamiekkojen tai mahtisormusten sijaan.

Kun löysin juoksun, valjastin sen seikkailukäyttöön. Kaikkien asuinpaikkojeni lähimaastoja olen juossut enkä ole tyytynyt kiertämään aina samoja polkuja. Lisäksi aina mahdollisuuksien mukaan yritän matkustaessani saada tehtyä jonkinlaisen juoksun. Mikään ei tutustuta uuteen ympäristöön yhtä tehokkaasti kuin sen halki juokseminen. Mutta parasta on kun löytää mielenkiintoisia paikkoja ihan läheltään, niistä ympäristöistä joista luuli jo tietävänsä kaiken. Lähelläkin voi löytöretkeillä, etenkin kun siirtyy isoilta teiltä pienemmille poluille.

Tajusin taannoin että samankaltaista löytöretkeilyä teen myös muuten liikkuessani. Kallioilla ja puissa kiipeily, erilaiset temput ja jopa uudet voimaharjoitusliikkeet ovat minulle enemmänkin tapa tutkia mihin kehoni pystyy ja miten sitä voi käyttää kuin vain liikuntaa. 

Uskallan väittää että ihmisellä on taipumus kokea seikkaileminen miellyttäväksi. Olemme laajalle ja erilaisiin ympäristöihin levinnyt laji, joten tarve lähteä tutkimaan mitä metsän reunan toisella puolella tai vuoren takaa löytyy on ollut lajillemme edullinen. Lähes kaikki nauttivat seikkailemisesta, joko matkustaen ympäri maailmaa tai fiktion keinoin.

Uteliaisuuden säilyttämällä, uutta opettelemalla ja tekemiseensä keskittymällä liikkumisestaan voi tehdä yhden tavan sammuttaa seikkailun janoaan. Kun juoksulenkki on kilometrien laskemisen sijaan uusien reittien etsintää ja painojen nostaminen tylsän toistamisen sijaan kehon rajojen tutkimista, liikkumisesta tulee mielekkäämpää. Seikkaillakseen ei ole välttämättä tarpeen lähteä omaa kehoaan kauemmaksi. 

Kaaoksen edut

Eliölajien kehitykselle on edullista karsia pois niitä toimintoja jotka turhaan kuluttavat energiaa. Ennen kuin ihminen oli ihminen, ja vielä tuhansia vuosia sen jälkeenkin, edeltäjämme elivät ympäristöissä joissa selvitäkseen joutui liikkumaan monipuolisesti ja usein. Tämän vuoksi kehomme ovat täynnä toimintoja jotka vaativa lihasten liikettä toimiakseen kunnolla. Elintapamme on kuitenkin kiihtyvällä tahdilla vähentänyt ja yksipuolistanut liikkumistamme aina maanviljelyn alkamisesta lähtien. Vaikka maanviljely vaati satojen vuosien ajan ihmisten suorittamaan kehollista työtä, oli liikkuminen silti huomattavasti enemmän samankaltaisina toistuvia liikeratoja vaativaa kuin metsästäminen ja keräily oli ollut. Teollistuminen vähensi liikkumisen monipuolisuutta merkittävästi tästä edelleen ja työn automatisaatio vei lopunkin monipuolisuuden.

Jostain syystä sama yksipuolisuus levisi myös liikkumiseemme. Luonnollisessa maailmassa kulkemisessa ja toimimisessa läsnä ollut kaaos vaihdettiin järjestelmällisiin toistoihin, tasapaksuihin otekahvoihin ja robottimaiseen toistamiseen. Joukkuepelit tarjoavat arvaamattomampaa liikkumista, mutta tämäkin tapahtuu lähes poikkeuksetta tasaisilla pelikentillä ja sääntöjen ja optimoitujen tekniikoiden järjestelmällisyydellä.

Säännöllisesti liikkuva henkilökään ei välttämättä käy kuin murto-osassa niistä myriadeista asennoista joihin hänen kehonsa olisi mahdollista päätyä. Liikuntatunneissa, lajien määrässä, tehdyissä toistoissa tai kuljetuissa kilometreissä mitattuna liikkumista saattaa olla paljon mutta silti kehossa saattaa olla paikkoja jotka eivät saa riittävästi liikettä ylläpitämään nivelten liikelaajuutta ja tehokasta veren laskimopaluuta.

Keho on monimutkainen toisiinsa vaikuttavien toimintojen verkosto jonka jokaiseen yksittäiseen osaan vaikuttaminen on lähes mahdoton urakka. Monimutkaisiin ongelmiin kannattaa usein etsiä yksinkertaisia ratkaisuja. Liikkumisen ollessa kyseessä, paras tapa varmistaa eri osien monipuolinen liike ei ole yrittää eristää jokainen osa, vaan altistaa keho kaaokselle jolloin liikettä jakautuu varmemmin joka puolelle.

Kivien, puunrunkojen tai hiekkasäkkien nostaminen pakottaa erilaisiin otteisiin ja liikeratoihin kuin tangosta kiinni pitäminen. Samoin roikkuminen ryhmyisissä puunoksissa on uusi ärsyke tasapaksuun tankoon tottuneille kämmenille. Kävely ja juoksu kumpuilevassa maastossa juurten ja kivien päällä pakottaa jalkaterät ja nilkat tuhansiin uusiin asentoihin tasaiseen katuun verrattuna. Oksien väistely ja niiden alitse kumartelu metsässä kulkiessa tekee rangan liikkeelle saman. Improvisoitu omalla kehollaan leikkiminen tai laveiden sääntöjen puitteissa tehdyt liikkumistehtävät vievät tekijänsä vahingossa uusiin asentoihin.

Liikkumistekniikoita opetellessa, virheliikeratoja korjatessa tai kehoa kuntouttaessa liikkumisen muuttujat kannattaa pitää minimissään ja tehdä työtä tasaisella, tasapaksulla ja toistaen. Mutta kehon toiminnalle tekee suuren palveluksen jos ajoittain antautuu kaaoksen vietäväksi ja liikkuu luonnollisessa ympäristössä ja miettimättä liikaa.

Lämmittely

Ennen kuin tiesin mitään liikkumisesta, tiesin että pitää lämmitellä. Koulun liikuntatunneilla ja ennen kamppalu-urheilulajien treenejä näin tehtiin, ja sitä kautta ymmärsin että lämmittely oli jotain mitä piti tehdä ennen liikuntaa. Tästä ymmärryksestä huolimatta omatoimisesti liikkuessa lämmittelyt jäivät usein tekemättä.

Vanhempana huomasin että lämmittelyllä sai lisättyä suorituskykyä. Varsinkin juoksukisoissa tämä oli ilmiselvää. Joten ryhdistäydyin ja aloin hakemaan lämpöjä ennen treenejä, jopa silloin kun tarkoitus ei ollut kilpailla tai repiä maksimitehoilla. Alkuun tein niin kuin muutkin. Työmaan kuntosalilla poljin kuntopyörää ennen treeniä. Luulin silloin että lämmittelyn tarkoitus on saada lihaksiin verenkiertoa ja lämpöä jotteivät ne rikkoonnu kun niitä aletaan tosissaan käyttämään.

Tylsistyin tähän jalkojen pyörittelyyn melko nopeasti ja aloin tutkia muita tapoja hakea lämpöä. Tajusin että senkin ajan voisi käyttää paremmin hyödyksi ja alkaa opettelemaan uusia taitoja lämmittelyhetkiensä lomassa. Tuolloin kuvaan astuivat erilaiset liikkuvuusharjoitukset ja eläinliikkumiset. Edelleen toiminnan tarkoitus oli lämmittää lihaksia, olkoonkin että se tapahtui nyt kokonaisvaltaisemmin ja paremmin liikkuvuuteen panostaen kuin kuntopyörällä. Kehitys on kuitenkin jatkunut ja nykyään käytän ennen harjoitusta tehtävästä valmistavasta liikkumisesta mieluummin termiä virittäminen kuin lämmittely.

Lihasten kylmyys ei oikeastaan ole syy sille miksei harjoittelua kannata aloittaa suoraan kovatehoisena. Treenin aloittaminen kevyesti antaa keskushermostolle viestin päästää kehon osat liikkumaan tehokkaasti ja laajoilla liikeradoilla. Kun kehoa virittää liikkumiseen ennen varsinaista harjoittelua, se osaa paremmin ottaa käyttöön eri osiaan. Eli harjoittelusta tulee tehokkaampaa, hallitumpaa ja turvallisempaa.

Tästä johtuen termi virittäminen kuvaa liikunnan aloittavaa toimintaa paremmin kuin lämmittely. Se myös ohjaa tekemään järkevämpiä asioita ennen harjoitusta: sykkeiden nostaminen ja kehon lämmittäminen eivät palvele haluttua tarkoitusta yhtä hyvin kuin harjoitettavien osien liikkuvuuden optimointi ennen treeniä. Kuntopyörää polkemalla saa hien pintaan, mutta se ei auta lapoja liikkumaan koko liikelaajuudellaan penkkipunnertaessa.

Yksinkertaisimmillaan virittäminen voi olla harjoitukseen kuuluvien suoritusten tekemistä ilman kuormaa ja tarkkaan keskittyen. Tai liikkeissä tarvittavien nivelten liikkuvuusharjoituksia. Parhaimmillaan virittämällä voi ohjata kehoa käyttämään oikeita liikeratoja ja lievittää paikallaan olon epäedullisia vaikutuksia liikkuvuuteensa. Silloin kun itse harjoitus on kokonaisvaltaisesti koko kehoa käyttävä ja ennalta-arvaamaton, esimerkiksi palloilulaji tai kamppailu-urheilu, virittäminen kannattaa tehdä mahdollisimman laajasti kehon eri osia liikuttavilla tavoilla. Nilkkojen, lonkkien, lantion, selkärangan ja hartioiden virittäminen on yleensä aina hyödyllistä.

Sykkeen ajoittainen nostaminen on hyödyllistä. Mutta ennen harjoittelua on parempi virittää keho tulevaan kuin vain hakea hikeä. Kehoa lämmittävä liikkuminen kannattaa jättää tekniikkaharjoituksen jälkeen tapahtuvaksi toiminnaksi tai omaksi harjoituksekseen. Viritetään mieluummin kuin lämmitellään.

Mukavuus

Ihminen on eläinmaailman mestari keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Ja tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja joilla istua tai maata. Nappia painamalla saamme ympäröivän lämpötilan säädettyä sopivaksi ja valaistuksen riittäväksi. Ja kun poistumme sisätiloista, meillä on käytössämme useita työkaluja joilla tuoda sama mukavuus myös ulkoilmaan.

Mukavuuden tavoittelu on sisäsyntyinen tarve. Sopivaan lämpötilaan hakeutuminen ja energian säästäminen lepäämällä kudoksia painamattomilla pinnoilla ovat olleet edullisia toimintoja esivanhemmillemme. Mutta mukavuus turruttaa. On helppoa unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Fysiologisella tasolla tunnemme suurimmaksi osaksi mekanismit jotka selittävät miten nämä käytännöt terveyttämme parantavat. Mutta kuinka paljon merkitystä on sillä että ne opettavat meidät sietämään epämukavuutta?

Elämä on helpompaa silloin kun epämukavuuteen on tottunut. Yllättävä fyysinen rasitus, asioiden odottelun tylsyys, lämpötilan vaihtelut tai ruokailun viivästyminen eivät ole niin suuria stressin lisääjiä arjessa kun omaa sietokykyään näille asioille on lisännyt harjoittelemalla niitä. Ja vaikkei keho olisikaan tottunut fysiologisesti juuri käsillä olevaan epämukavuuteen, auttaa yhden harjoittelu sietämään muitakin epämukavuuksia henkisellä tasolla.

En tarkoita että kaikkien pitäisi hyppiä kylmiin järviin tai tuijottaa tuntikausia seinää. Ja kuten kaikki muukin treenaaminen, etenkin epämukavuuden harjoittelu pitää aloittaa pienin askelin. Epämukavalta tuntuvat asiat ovat syystä epämukavia ja varsinkin kylmä ja kuuma ovat riskialttiita jos yrittää tehdä liikaa liian nopeasti. Lyhyitä epämukavuuden hetkiä on kuitenkin yksinkertaista ripotella elämäänsä maailmassa jossa mukavuus on joka puolella ympärillämme, riittää kun ajoittain luopuu osasta näitä mukavuuksia. Liikevälipalat, elektronisten viihdykkeiden vähentäminen tylsiä hetkiä tappamasta, saunominen, pienet altistukset elementeille liian vähissä vaatteissa ja pätkäpaastoaminen ovat esimerkkejä yksinkertaisista, pienimuotoisista ja turvallisista tavoista totuttaa kehoa epämukavuuteen.

Vaikka se kuulostaa ristiriitaiselta, vapaaehtoinen ja hetkellinen mukavuuksista luopuminen tekee elämästä mukavampaa.