Energiapalkki

Videopeleissä, varsinkin vanhemmissa, pelihahmon elinvoimaa kuvataan energiapalkilla. Tämä palkki vähenee aina kun hahmo ottaa osumaa vihollisiltaan ja palkin loppuessa hahmo kuolee. Menetettyä palkkia on mahdollista palauttaa pelistä riippuen taikajuomilla, ensiapupakeilla, virtsaamalla tai erilaisilla ruoka-annoksilla. 

Todellinen maailma ei toimi näin. Haavat eivät parane välittömästi vaikka söisi kuinka monta omenaa, eikä sideharsolla saa lisää jaksamista kesken juoksulenkin. Eikä ihminen pysy yhtä tehokkaasti toimintakykyisenä kuolemankielissä kuin täysissä voimissa ollessaan. Peleissä tämä epärealistisuus on hyväksyttyä, viihdyttäväksi rakennettu pelimekaniikka on tärkeämpää kuin todellisuuden tarkka kuvaus. Ja kaikki ymmärtävät ettei ihminen toimi yhtä yksinkertaisesti kuin pelihahmot.

Silti monet käyttäytyvät kuin heillä olisi videopelimäinen energiapalkki joka vähenee kun rasittaa itseään ja jota voi palauttaa vain lepäämällä. Raskaan työpäivän jälkeen ilta istutaan sohvalla, vaikka työssä ei joutuisikaan rasittamaan ruumistaan hiirikäden rannetta enempää. Liikuntaa ei jaksa harrastaa. Tai oikeastaan jaksaa on väärä verbi. Usein taustalla on pelko siitä että liikunta kuluttaisi energiamme loppuun emmekä pystyisi toimimaan enää seuraavana päivänä. Energian loppumisen pelko estää liikkumisen, ei niinkään todellinen väsymys.

Oikeasti meillä ei ole yhtä energiapalkkia joka vähenee ja palautuu lineaarisesti. Oikeasti kunnon treeni työpäivän päätteeksi saa meidät jaksamaan paremmin. Sohvan nurkkaan käpertyminen sitä vaston vain väsyttää meitä entisestään. 

Joskus olemme väsyneitä ruumiillisen rasituksen vuoksi. Ja välillä olemme väsyneitä koska kehomme koittaa kertoa meille jonkin olevan pielessä. Silloin kehoa pitäisi totella. Mutta jos energiapalkkimme tuntuu aina tyhjältä, ilman ruumiillista rasitustakin, kannattaa muistaa että kehomme myös tottuu siihen mitä sillä tehdään. Sohvan mukavuuteen tottunut vartalo ei halua lähteä liikkumaan. Ja vastahankaisen kehon viestit on helppo tulkita väsymyksenä.

Monesti ajatusteni ummehtuneisuus on helpottanut lenkkipolulla, orastavat päänsäryt unohtuneet liikkumalla ja aikaisen aamuherätyksen pöhnä kadonnut levytangon kanssa riehuessa. Ideoita kirjoituksiin, perheen kanssa tekemisiin ja elämään on syntynyt hikipisaroiden vanavedessä, treenien aikaan tai niiden jälkeen.

Toivoisin että useampi tajuaisi tämän ja pakottaisi itsensä liikkumaan enemmän, vaikka motivaatio olisikin kateissa. Sillä montaa kertaa ei tarvitse lähteä liikkeelle hampaat irvessä kun huomaa kuinka paljon pirteämmäksi se tekee.

Videopelilogiikan vastaisesti meidän energiapalkkimme täyttyy liikkuen, ei leväten.

Tuet

Instagram yritti taannoin mainostaa minulle uudenlaista nilkkatukea ja nyt hiljattain polvitukea. Kunpa heidän algoritminsa osaisi lukea kirjoituksiani niin tietäisivät koittaneen haukkua täysin väärää puuta.

Liikkumisen avuksi tarjotaan monenlaisia tukia. Painonnostovöitä selkää suojaamaan, nostoliinoja otetta helpottamaan, polvikääreitä, nilkkatukia, ryhtiliivejä, pronaatiota ohjaavia ja nilkkaa suojaavia jalkineita. Niiden kehutaan suojaavan heikkoja kohtiaan. Ei tämä ole valetta, nämä välineet kyllä suojaavat. Mainoksissa unohdetaan vain mainita että ne myös heikentävät suojaamiaan rakenteita.

Aina kun tuemme ulkoisesti omia rakenteitamme liikkuessamme, heikennämme niiden rakenteiden omaa kykyä kantaa kuormaa. Kehomme sopeutuu ärsykkeisiin ja karsii niitä asioita joita ei tarvitse. Jos nostoliinat nollaavat puristusvoiman tarpeen, ei puristusta edesauttaviin rakenteisiin kannata tuhlata resursseja. 

Tuilla on paikkansa. Jos haluaa saada maksimaalisen kuormituksen takaketjulleen maastavetämällä, voi puristusvoiman nollaaminen olla järkevää. Jos vammasta huolimatta on kilpailtava, kannattaa vammautunut nivel tukea. Liikettä ohjaavilla tuilla voi kehoa opettaa oikeisiin liikeratoihin. Ja jos kyseessä on kilpailutilanteessa sallittu apuväline josta on todistetusti hyötyä suorituksessa, ei ole typerää treenata ainakin toisinaan kyseisen välineen käyttöä kilpailutilanteen ulkopuolella.

Mutta jos treenaa terveytensä, toimintakykynsä ja todellisessa maailmassa pärjäämisen vuoksi, ei tukia ole tarpeen käyttää, ainakaan kaiken aikaa. Todellisessa maailmassa olemme vain niin vahvoja kuin heikoimmat lenkkimme antavat meidän olla. Oikeasti voimme nostaa vain sen verran mitä jaksamme kannatella puristusvoimallamme ja pystymme liikkumaan vain sillä voimalla ja nopeudella jonka nilkkamme kestää. 

Heikkoja kohtia pitäisi nimenomaan pyrkiä vahvistamaan, eikä piilottaa heikkoutta ongelmaa lisäävien tukien alle. Tämä saattaa tarkoittaa sitä että treenit kevenevät tukien turvin tehdyistä, mutta oikeasti siinä kärsii vain egomme, ei kehityksemme. 

Tuet ovat työkaluja. Niille on aikansa ja paikkansa. Mutta muiden työkalujen tavoin ne ulkoistavat tuki- ja liikuntaelimistöllemme kuuluvia tehtäviä muualle. Tämä ulkoistus on järkevää silloin kun pitää esimerkiksi kaivaa nopeasti syvä kuoppa, silloin lapion tai kaivinkoneen käyttö on järkevää. Mutta onko järkevää ulkoistaa toimintojaan silloin kun treenaa, silloin kun nimenomaan yrittää antaa keholleen ärsykkeitä kehittymiseen?

Liikkuvuus

Ihmiskehon toimintakyky koostuu monista ominaisuuksia. Lihastemme täytyy pystyä tuottamaan voimaa, ja hengitys- ja verenkiertoelimistömme pitää kuljettaa happea ja ravinteita kudoksiimme. Näitä ominaisuuksia harjoitamme usein silloin kun harrastamme liikuntaa.

Liikkuvuusharjoittelu saa turhan usein vähemmän huomiota osakseen. Liikkuvuudella tarkoitetaan nivelten kykyä liikkua koko liikelaajudellaan hallitusti. Hallitusti on tässä merkittävä termi. Vaikka osa liikkuvuusongelmista johtuukin kudosten venymättömyydestä, ei passiivisella venyttelyllä ratkaista vielä kaikkia pulmia. Tarvitaan myös lihasten kykyä tuottaa voimaa liikelaajuuden äärirajoilla ja hermoston kykyä ohjata tätä liikettä.

Vallitseva myytti on että liikkuvuus iän myötä heikkenee. Totuus on kuitenkin se että näin käy koska elämme elämämme liian aloillamme ja kehomme säästää energiaa karsimalla niitä toimintoja joita emme käytä. Eli liikkuvuus on kuten muutkin kehon ominaisuudet, sitä pitää harjoittaa jos sen haluaa säilyttää.

Liikkuvuus on tärkeää koska nivelten kyetessä toimimaan koko laajuudellaan liikkumisemme on turvallisempaa ja tehokkaampaa. Voimme tehdä liikuntasuorituksia oikeilla tekniikoilla vain silloin kun kehomme päästää meidät oikeisiin asentoihin ja antaa meidän toimia niissä. Vielä tätäkin tärkeämpää on puutteellisen liikkuvuuden merkitys arjen toimintoihimme. Silloin kun yksi nivel ei liiku oikein, muut rakenteet kompensoivat puuttuvaa liikettä. Väärissä rooleissa rakenteet kuluvat, hajoavat ja/tai rikkoutuvat.

Hyvä uutinen on kuitenkin se että liikkuvuuden harjoittaminen on yksinkertaista. Se ei välttämättä vaadi välineitä tai erityistä ympäristöä. Pieni avoin tila riittää. Ja siinä missä vaikkapa kestävyyskuntoa harjoittaakseen on pakko tehdä töitä pitkään, liikkuvuusharjoittelu tuottaa parhaat tulokset silloin kun sitä tekee usein. Liikkuvuuttaan voi harjoittaa napostelemalla pieniä liikuntapaloja pitkin päivää. Työskentelyn lomassa, lämmittelyinä, aamu- tai iltarutiineina. Lisäksi uusiin asentoihin pakottavat liikuntalajit kehittävät liikkuvuutta kuin itsestään. Eikä liikkuvuuden harjoittamiseen tarvitse välttämättä kuluttaa lainkaan aikaa jos muokkaa ympäristöstään tai tavoistaan paremmin liikkuvuutta tukevaa. Kengät vaihtamalla paremmin ihmisen jalkaan sopivaan malliin, viettämällä aikaa muussakin asennossa kuin tuolissa istuen ja roikkumalla käsistään päivittäin tekee jo paljon liikkuvuutensa eteen.

Vaivat

Länsimainen lääketiede on hieno asia. Lääketieteen kehitys on tehnyt monista ihmiskuntaa harventaneista infektioista hoidettavia ja monet vammat jotka olisivat ennen vieneet hautaan tai invalidiksi voidaan hätätoimenpiteillä hoitaa. Ja vaikkei kaikkien vaivojen suhteen länsimainen lääketiede olekaan löytänyt parhaita hoitomuotoja, kehitys jatkuu edelleen.

Lääketieteessä on tapana määritellä ja luokitella vaivat. Kaikelle löytyy ICD-luokitus ja diagnoosi. Tämä on tärkeää jotta tutkimiseen ja hoitoon saadaan tarvittavaa rakennetta ja systemaattisuutta, mutta luokittelu on myös muuttanut sitä miten ihmiset käsittävät erilaiset vaivat.

Kaikki vaivat ajatellaan sairauksina. On likinäköä, lättäjalkaa ja huonoa ääreisverenkiertoa. On nivelten jäykistymistä nilkoissa, lonkissa ja olkapäissä, lyhentyneitä lihaksia pohkeissa ja huonoja selkiä. On vilukissoja, huonoryhtisiä ja länkisäärisiä.

Ihmisillä on lukematon määrä erilaisia vaivoja joiden ajatellaan johtuvan jostain niistä kärsivien henkilöiden heikkouksista. Fatalistisesti he hyväksyvät kohtalonsa vajavaisina ihmisinä ja yrittävät etsiä lääketieteeltä ulkoisia tukia, leikkaushoitoja tai lääkityksiä joilla elämänlaatuaan parantaisi. Mutta monesti vaivat eivät ole heikkouksia tai sairauksia. Ne ovat mukautumisia. 

Kaikki elävä tarvitsee energiaa toimiakseen. Joten miljoonien vuosien evoluutio on karsinut pois niitä toimintoja jotka kuluttavat turhaan energiaa. Jos jotkin toiminnot voidaan suorittaa käyttämällä hyväksi normaalia päivittäistä liikettämme, miksi tuhlata siihen arvokkaita kaloreita? Ongelma ei ole meidän heikkoudessamme tai väärin rakentuneissa osissamme, vaan luomassamme elinympäristössä.

Nivelet ovat jäykkiä koska ne ovat vuosia olleet vähällä liikkeellä ja sekin vain kapeilla liikeradoilla. Jalkojemme luontainen holvikaari ei ole tarpeen kävellessämme pehmustetuilla ja tuetuilla jalkineilla tasaisilla alustoilla. Pohjelihakset pidetään lyhentyneinä jatkuvasti kantakorkojen avulla jolloin ne sopeutuvat uuteen normaalipituuteensa. Emme näe kauas koska vietämme päivämme katsellen seiniä muutaman metrin päässä. Kehojemme ei tarvitse säädellä lämpötilaansa kun termostaatti säätää huonelämmön puolestamme. 

Olemme sopeutuneet elämään niissä olosuhteissa joissa elämme. Mutta sopeutumisesta johtuvat muutokset muuttuvat vaivoiksi silloin kun joudumme toimimaan erilaisessa ympäristössä kuin olemme sopeutuneet elämään. Eli kaikkialla missä ihminen ei ole vielä ehtinyt tasoittamaan kulkureittejä, rakentamaan kattoja suojaksi ja asentamaan tuoleja istuttavaksi joka paikkaan. Tai sitten sopeutuminen alkaa vaivaamaan kun täysin toisenlaista elämää varten kehittyneet rakenteemme eivät kestäkään näitä uusia toimintamalleja.

Ongelmia tuottavia sopeutumismalleja on vaikea lääkitä pois tai operoida kuntoon. Ne eivät ole kuten antibiooteilla tuhottavat taudinaiheuttajat tai paikalleen asetettavat murtuneet luut. Kyllä lääketiede niihinkin ratkaisuja pyrkii löytämään, ja välillä joten kuten onnistuukin. Turhan usein ratkaisut kuitenkin lisäävät ongelmia tai siirtävät vaivan toiseen paikkaan. Ulkoinen tukeminen vie viimeisetkin kyvyt kehon rakenteilta toimia oikein ja toimintojen dramaattinen muuttaminen leikkaushoidoin siirtää rasituksen toimintaketjun toiseen lenkkiin. Helpompaa olisi jos niitä vaivoja ei pääsisi muodostumaan lainkaan.

Opimme olemaan hyviä siinä mitä teemme. Olemme mestareita istumaan tuoleilla, kävelemään jalka plantaarifleksiossa ja viettämään aikaa tasaisessa, tyynessä 22 asteen lämmössä. Jotta elämämme luonnottomuuteen sopeutuminen ei aiheuttaisi niin paljoa ongelmia, meidän tulisi mahdollisimman usein muistuttaa kehoamme siitä että sen pitää pystyä enempään kuin mitä päivittäinen ympäristömme vaatii. Pitäisi tukahduttaa halumme mukavuuteen ja kärsiä hieman päivittäin ettei myöhemmin tarvitse kärsiä paljoa.

Vapaus

Ihmisillä on monia syitä liikuntaharrastuksilleen. Osa haluaa terveyttä, osa hyvää oloa, jotkut haluavat näyttää hyvältä nakuna. En väitä etteivät nämä asiat motivoi minua liikkumaan, mutta tärkein syy on jotain ihan muuta.

Tärkein syy liikkua haluni olla vapaa. Haluan pystyä tekemään asioita ilman että kehoni haraa joka käänteessä vastaan. Haluan olla kykenevä kävelemään jos autoa ei olekaan. Haluan olla vapaa loikkaamaan aidan yli ja kyykistymään keräämään jotain matalalta. Haluan olla tietoinen siitä että pystyn vaihtamaan käyntini juoksuun jos pitää liikkua nopeasti, uimaan lapseni luo hänen pudotessaan laiturilta tai kiipeämään puun oksaan jääneen ilmapallon luokse.

Vaikka tiedostankin että elämässä ei tule kaikessa pärjämään yksin ja vaikkei avun pyytämisessä olekaan mitään väärää, olen silti mieluummin se joka apua kykenee antamaan kuin se joka sitä pyytää. Ainakin mahdollisimman pitkään.

Varmuus oman kehon kykyihin toimia lähes kaikissa tilanteissa antaa vapauden jota mikään muu maailmassa ei pysty tarjoamaan. Ja toisinpäin: mikään määrä mitään muuta riippumattomuutta ei auta silloin kun vapautta rajoittaa oman kehon toimimattomuus.

Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Siitä pojasta kasvoi kuitenkin nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta ovat jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Huonot kokemukset koulun liikuntatunneille eivät tappaneet innostustani liikkumiseen koska ne eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat, ja siellä opetetaan jo liikkumista urheilun sijaan.

Kalorit

Kalorit, tai oikeastaan se kuinka paljon niitä kuluu, muistetaan usein mainita kun erilaisia liikuntamuotoja esitellään ja vertaillaan. Käytäntö kummastuttaa minua, kalorien kulutuksella on hyvin vähän tekemistä sen kanssa kuinka hyödyllistä tietynkaltainen liikkuminen on, ja pahimmillaan se ajaa liikkumaan vähemmän järkevillä tavoilla.

Liikkuminen on profiloitunut lähinnä painonhallintakeinoksi ja tavaksi päästä eroon ylimääräisestä rasvakudoksesta. Ja siitä syystä niistä kuluneista kaloreista vouhkataan. Mutta liikkumisen pelkistäminen energian kulutukseksi ei ole koko totuus, eikä kaloreiden perusteella liikunnan arvioiminen ole ongelmatonta.

Ensimmäinen epäkohta liittyy mittauksiin. Tietyn liikuntasuorituksen aikana kuluneet kalorit riippuvat henkilön massasta, kehonkoostumuksesta, aineenvaihdunnasta, pulssitasosta, ajasta, vallitsevasta lämpötilasta ja myriadista muusta muuttujasta, joten kalorilaskelmat ovat parhaimmillaankin valistuneita arvauksia. Lisäksi liikkuminen muuttaa kalorinkulutusta myös muina hetkinä kuin vain liikkumisen aikana, joten vaikka salilla vietetyn ajan kulutuksen voisi laskea tarkkaan, ei sekään olisi koko totuus.

Ja se muu aika heittää lisää kapuloita rattaisiin. Liikumisen kansallinen suositus kehoittaa liikkumaan viikottain joko 2,5 tuntia reippaasti tai tunnin ja vartin rasittavasti ja lisäksi kohentamaan lihaskuntoa ja liikehallintaa kahdesti viikossa. Vaikka tästä piirakasta liikkuisi sekä reippaat ja rasittavat osat ja tekisi kaksi tunnin lihaskunto/liikehallintatreeniä tulee viikottaiseksi liikkumisajaksi alle kuusi tuntia. Viikkoa jää vielä 162 tuntia treenaamisen ulkopuolelle ja noin sata tuntia niistä hereillä. Se sata tuntia määrittää viikon aikana kuluneita kaloreita huomattavasti enemmän kuin kovinkaan viikon aikana vedetty treeni.

Miksi kalorikulutuksesta puhuminen sitten on ongelmallista? Eikö sekin tieto voi olla osana liikkumistapojen arviointia? Periaatteessa voisi, mutta ongelma on siinä että ne muuttavat treenitapojamme. Kuvittelemme että jalkojen pyörittäminen kuntopyörän päällä lehteä lukien on hyvää treeniä koska siinä tulee hiki ja maitohappoa reisiin. Otamme sauvat mukaan kävelylenkille, sillä näin saadaan kädetkin liikkumaan ja kaloreita palaa. Teemme rytmikkäitä ja täysin epäkäytännöllisiä liikesarjoja musiikin tahtiin, koska pulssi kohoaa näinkin.

Liikkuminen kannattaa tehdä tavoilla joissa oppii uusia asioita. Liikkuessa pitää olla läsnä jotta oppii käyttämään kehoaan. Kun oppii tukemaan selkärankansa omalla lihaskorsetillaan ja vatsaontelon paineella, ei telo selkäänsä sohvaa siirtäessä tai lasten leluja keräessä. Kun oppii kävelemään työntämällä isovarpaallaan ja aktivoimalla pakaransa, oppii käyttämään kehon suurinta lihasta muunakin kuin istuintyynynä. Kun on tietoinen mitä kehollaan tekee sitä liikuttaa rikkomatta itseään. Kun oppii liikkumaan tavoilla joilla on käyttöä oikeassa maailmassa, on saanut aikaan paljon enemmän kuin pelkästään kalorinkulutusta.

Lisäksi kalorien kulutus ja rasvan poltto on huono motivaattori. Jos painonhallinta on tavoitteena, liikkeelle pitää lähteä ruokavaliosta. Sisään menevät kalorit pitää saada kuntoon. Liikkua kannattaa ensisijaisesti tavoilla jotka ovat itselle mieluisia sillä se kantaa paljon pidemmälle kuin kalorikulutusten laskeminen. Tehokkain rasvanpolttotreenikään ei polta mitään jos sitä ei viitsi alkuhuuman jälkeen tehdä.

Seurataan siis jatkossa kaloreita vain ruokavalion osalta ja arvotetaan liikkumista ihan muilla mittareilla. Mietitään sitä kehittääkö liikkuminen meille tärkeitä ominaisuuksia ja taitoja ja keskitytään siihen mitä kulloinkin tehdään. Ja arvotetaan liikkumista sen mielekkyyden mukaan.

Lopetetaan ajatukseton jauhaminen vain kalorinkulutus mielessä.

Pyöräily

Suhteeni polkupyörään ja pyöräilyyn on mielenkiintoisen kahtiajakoinen. Toisaalta pidän pyöräilystä tapana kulkea, ajan satoja kilometrejä kesässä ja toivoisin että useampi ihminen ajaisi enemmän pyörällä. Mutta toisaalta en osaa arvostaa sitä liikuntana enkä halua suositella sitä treeniksi kenellekään.

Pyörällä ajo on hyvä tapa liikkua paikasta A paikkaan B silloin kun matka ei ole ylivoimainen, aika riittää hieman pidempään matkustamiseen, kuljetettavana ei ole kuin minä itse ja kohteessa on mahdollista peseytyä. Se on ekologinen tapa matkustaa joka antaa lisäksi keholle sen kovasti kaipaamaa liikettä.

Pyöräily on myös ensimmäinen liikuntaharrastus joka minulla itselläni oli. Varhaisnuoruudessani olin fyysisesti hyvin laiska ja kulutin aikani lähinnä videopelien ja sarjakuvien parissa. Pyöräily oli minulle tapa tyydyttää seikkailunhaluani. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin ajamaan jonnekin päin, mielenkiintoisten risteysten eteen tullessa lähdin tutkimaan uusia teitä ja uusia alueita. Saatoin ajella parisen tuntia pitkin lähialueita, eksyen uusiin paikkoihin vain jotta näkisin mitä tien mutkan takaa paljastui. Edelleen olen sitä mieltä että polkupyörä tarjoaa hyvän kompromissin ketteryytensä ja toimintasäteensä puolesta juuri tällaiseen tutkimusmatkailuun, vaikka omalla kohdalla juoksukunnon kehittyminen ja tiettömien metsikköjen lumo on siirtänyt seikkailut jalan metsäpoluilla tehtäviksi.

Pyöräilyn kehuminen hyväksi liikunnaksi on silti outoa. Hiki tulee kyllä ja kaloreita palaa varmasti. Mutta istuminen satulassa ja jalkojen liikuttaminen kevyttä vastusta vastaan ei ole hyvä eikä luonnollinen tapa liikkua. Nykyihminen viettää jo arjessaan liikaa aikaa istuma-asennossa, onko liikkuessa pakko olla samassa asennossa? Jalat kyllä pyörivät, mutta jalat eivät liiku koko luonnollisella radallaan ja voimaa tuotetaan tasaisesti koko liikkeen ajan, ei vain pinnalta ylös työntäessä kuten juostessa tai kävellessä. Ja suurin kuormitus osuu etureisiin eikä pakaroihin jolloin kovapohjaisten kenkien aiheuttama takapuolen lihasten unohtaminen korostuu entisestään. Yläkroppa joutuu tekemään vain hyvin vähän työtä. Liike tapahtuu lähinnä yhdessä suunnassa, kehon ei tarvitse kiertyä, taipua tai edes liikkua sivusuunnassa. Pyöräily vaatii tasapainoa, mutta ei samanlaista herkkyyttä ja samanlaisia korjausliikkeitä kuin kävellen tai juosten horjuessa. Luita ja niveliä vahvistavat tärähdykset jäävät puuttumaan. Lantio ja selkäranka jämähtävät helposti pitkiksi ajoiksi samaan asentoon. Keuhkojen toiminnan kannalta optimaalinen rintakehän toiminta joudutaan uhraamaan aerodynamiikan alttarille. Pieniä puutteita ja poikkeamia siihen kuinka kehomme kuuluisi liikkua. 

Pyöräily on hyvää liikuntaa numeroiden valossa. Sykkeet nousevat, kalorit palavat, hapenottokyky nousee. Mutta kun aletaan tarkkailla pyöräilyn vaikutuksia kehon toimintakyvyn parantamisen kannalta, ei se näyttäydykään enää niin kauniissa valossa.

En halua kritisoida Pyöräiljöitä. Ymmärrän hyvin miten pyöräilyyn voi rakastua. Siinä ei ole mitään väärää. Olen pahoillani siitä mitä tästä maailmasta on tullut. Kritisoin elämäntapamme liikkumattomuutta, pyöräilyn korottaminen Hyväksi Treeniksi on oire syvemmästä ongelmasta länsimaisessa elämäntavassamme. Jos liikunnalla halutaan vain polttaa kaloreita ja kehittää lihaksia, pyöräily on hyvää liikuntaa. Mutta toivoisin että liikunnalla tavoiteltaisiin muutakin: terveyttä, toimintakykyä ja taitoja joita pystyy hyödyntämään elämässä.

Mutta silti olen valmis korottamaan yksivaihteiseni viiden tärkeimmän omistamani esineen joukkoon. Silti pyöräilen kahdenkymmenen kilometrin työmatkojani aina kun se on aikataulullisesti järkevää. Silti toivon että kaikki ihmiset voisivat vaihtaa ainakin osan ulkoisella voimalle tuotetusta liikkumisestaan pyöräilyyn.

Toivoisin että pyöräilyyn suhtauduttaisiin hyvänä tapana matkata paikasta toiseen, muttei välttämättä hyvänä tapana harjoittaa kehoaan. Ja että he jotka rakastavat pyöräilyä liikuntamuotona, ymmärtäisivät sen puutteet ja kompensoisivat niitä liikkumalla myös muilla tavoilla.

Liikunnan harrastamisen vaikeudesta

Liikunnan harrastamisen hyödyllisyys ja välttämättömyys ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Kaikki tietävät kuinka paljon hyötyä säännöllisestä liikkumisesta on. Useimmat ovat myös tietoisia kuinka tuhoisaa kehoillemme on liikkumattomuus. Silti läheskään kaikki eivät liiku, tai ainakaan liikunta ei ole riittävän säännöllistä ja tehokasta.

Liikunta maksaa aikaa ja rahaa. Ne meistä joiden elämään liikunta kuuluu, eivät aina voi käsittää sitä kuinka vaikeaa omiin tapoihin on sovittaa uutta. Mutta kaikki meistä ovat kiireisiä eikä liikaa rahaa ole kuin harvoilla. Jokainen uusi asia pitäisi saada sovitettua johonkin kalenterissa ja maksaa sen myötä syntyvät kustannukset.

Ja kustannuksia riittää. Pitäisi omistaa liikuntaan sopivat vaatteet ja varusteet, maksaa salijäsenyydestä tai pelivuoroista tai uimahallista tai kiipeilyseinästä. Ja kun liikunnan aloittaa tyhjästä, kaikki se valintojen määrä on tukahduttavaa: Mikä on oikea laji? Alanko käydä salilla voimaharjoittelemassa, aloitanko juoksun, menenkö ohjatulle jumpalle, uudelleenlämmintänkö kouluaikojen jalkapalloharrastuksen? Yksi jumppaohjaaja kehuu yhtä tapaa, naistenlehti toista ja lääkäri käskee liikkumaan monipuolisesti. Ja kaveri sanoi että tee sitä mistä pidät. Mitä jos ei pidä mistään?

Kun laji on saatu valittua alkaa rahanmeno. Urheiluliikkeeillä hyllyt täynnä erilaisia teknisiä vaatteita, kompressiosukkia, proteiinipatukoita ja latausjuomia. Kengistä en voi tässä edes aloittaa, muuten tekstiä tulee enemmän kuin kukaan jaksaa kerralla lukea. Ja jos monipuolisuuden nimissä haluaa alkaa sekä käydä salilla että juosta, ei samalla teknisellä paidalla voi molempia tehdä, eihän?

Jo ennen kuin liikkumaan edes pääsee pitää uuvuttaa itsensä valinnoilla. Eikä ahdistus helpota kun pääsee liikkumaan. Käytänkö vapaita painoja vai laitteita? Juoksenko kaupungissa vai metsässä? Teenkö koko kehon treenejä vai ositanko eri kehonosat eri päiville? Menekö Body Pumpiin vai Zumbaan? Juoksenko pitkää matkaa vai spurtteja? Lyhyitä raskaita sarjoja vai pitkiä kevyitä? Millä syketaajuudella? Venytelläänkö ennen vai jälkeen? Pitääkö alkaa käymään hierojallakin? Osteopaatilla? Jäsenkorjaajalla? Heraa vai soijaa?

Aikalisä.

Liikunta ei ole monimutkaista. Ainakin kolmesataatuhatta vuotta lajimme on liikkunut vallan mainiosti osaamatta edes kysyä näitä kysymyksiä. Liikunta on yksinkertaista.

Tämä valinta-ahdistus on syntynyt huippu-urheilun ja markkinakoneiston myötä. Huippu-urheilussa on jo vuosikymmenten ajan hiottu sadasosia ajoista ja tiristetty grammoja suorituksiin. Ja ihminen on jatkanut sitä minkä se osaa paremmin kuin yksikään muu eläin: olemme kehittäneet työkaluja ja uusia toimintatapoja joilla parantaa urheilusuorituksiamme.

Ja markkinakoneisto on toiminut kuten sen kuuluukin: uuden innovaation kehityskustannuksien kuolettaminen ja voiton tekeminen vain huippu-urheilijoille markkinoimalla on hidas prosessi. Mutta jos tuote saadaan tavalliselle kuluttajalle ja tuotantomäärät suuriksi, markkinat kasvavat eksponentiaalisesti. Tämä ei ole häikäilemätöntä tai vilpillistä, mutta se ei palvele kovin hyvin liikuntaharrastusta aloittavaa tavallista ihmistä.

Jos haluaa parantaa terveyttään tai päästä johonkin myyttiseen ”hyvään kuntoon”, ei tarvitse kompressiosukkia tai bodausmestarin rakentamaa joka lihaksen treeniohjelmaa. Terveyden kannalta parasta liikettä on jatkuva, päivittäinen matalatasoinen liikunta yhdistettynä ajoittaiseen ponnisteluun. Kompressiosukilla saa tiristettyä lisäkilometrejä pitkiin lenkkeihin ja bodausmestarin opeilla saa itselleen rakennettua visuaalisesti upean vartalon. Mutta suurimmalle osalle ihmisistä riittäisi hyötyliikunnan maksimointi, liikkuvuusharjoittelun integrointi arkeen esimerkiksi lattialla istumalla ja ajoittainen pinnistely joko jotain painavaa nostellen tai vaikka ylämäkeen juosten.

Pitää kuitenkin muistaa ettei yksinkertainen ole välttämättä helppoa. Liikkumisen mekaniikan pitää olla kunnossa. Niinkin perustavanlaatuinen ihmisen toiminta kuin kävely ei välttämättä ole kaikilla biomekaanisesti tehokasta, puhumattakaan vaativimmista toiminnoista kuten juoksemisesta, nostamisesta tai hyppimisestä. Jos liikumme pitkiä aikoja kehomme mekaniikkaa vastaan, saattaa liikkumisen lisääminen pahentaa jo olemassa olevia vaivoja ja estää sen vähänkin liikkumisen.

Mutta kun tekniikka on kunnossa, ei laitteiden, varusteiden tai metodien ei tarvitse olla monimutkaisia. Juokse, kävele, hyppää, kiipeä, nosta, heitä. Aseta kehosi uuteen geometriseen muotoon aina parinkymmenen minuutin välein. Koita maksimoida päivittäinen liikkuminen minimoimalla ulkoisen voiman käyttö.

Liiku.

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuu.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on liikkumiseen tarvittavaa välineistöä. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Siksi liikkuminen vie aikaa, sillä harvoin se paikka löytyy naapurista. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Kaiteita ja hiekkalaatikoiden reunoja joilla tasapainoilla, keinutelineitä ja oksia joissa vetää leukoja, kiviä ja tukkeja joita nostella sekä kallioita ja puita joissa kiipeillä. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.