Liikuntatunti

En pitänyt koulun liikuntatunneista. Olin hidas ja kömpelö, usein se joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. Siitä pojasta kasvoi kuitenkin nykyinen minä, mies jonka päivissä liikkuminen ja liikunta ovat jatkuvasti läsnä. Liikun paljon, enkä vain sille allokoituina treeniaikoina, pohdin liikkumista ja kirjoitan siitä sekä koetan innostaa muitakin liikkumaan sosiaalisen median ja pitämieni liikkuvuustuntien myötä.

Huonot kokemukset koulun liikuntatunneille eivät tappaneet innostustani liikkumiseen koska ne eivät nimestään huolimatta opettaneet mitään liikunnasta. Opimme pelien sääntöjä, urheilulajien tekniikoita, hikoilimme ja pinnistelimme, mutta liikkumista meille ei opetettu. Lähes joka tunnilla juostiin ainakin jonkin verran, mutta juoksutekniikasta ei puhuttu mitään. Muutaman kerran pääsi punttisalille, mutta laitteiden käyttöä tai nostotekniikoita ei kukaan opettanut. Puhumattakaan vielä tärkeämmistä liikkumistekniikoista, niistä joita teemme päivittäin: kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta ja niistä toisiinsa siirtymisistä.

Meille opetettiin paljon urheilusta ja liikuimme. Mutta jos äidinkielessä opetettaisiin vain runouden tekniikkaa ja kirjoitettaisiin huonoja riimejä, oppisiko kukaan kirjoittamaan tarinoita tai virallisia kirjeitä? Urheilu on vain pieni, erikoistunut osa liikkumista. Edes laajalla lajikirjolla urheilun opettaminen ei ole tehokas tapa opettaa liikkumista, varsinkaan jos tekniikkoihin ei missään vaiheessa kiinnitetä huomiota.

Joskus silloin kun lasten arjessa oli paljon liikettä ja työtä tehtiin ruumiillisesti, urheilun opettaminen koulussa tarjosi lapsille uusia taitoja ja tarpeellisen virkistystauon muiden oppiaineiden välissä. Ja vaikka minunkin lapsuuteni vapaa-ajassa oli paljon leikkiä ulkona ja kavereiden kanssa pelailtuja pihapelejä, koostui merkittävä osa siitä myös television edessä istumisesta, liikuttaen ainoastaan peukaloita Nintendon ohjaimella. Istuimme sentään lattialla. 

Ja minun lapsuuteni jälkeen uusia tapoja viihtyä liikkumatta on tullut tuhottomasti lisää. Hyvin harva, minä mukaan luettuna, liikkuu tarpeeksi. Eikä ratkaisu ole se että pistetään lapset juoksemaan pallon (ja niiden neljän peliä osaavan oppilaan) perässä parina tuntina viikossa. Ihmiset kaipaisivat enemmän keinoja taistella tuolien, kenkien, huonojen asentojen ja tekniikoiden, autojen, tietokoneiden, kännyköiden, sisätilojen ja tasaisten pintojen aiheuttamia ongelmia vastaan. 

Helpointa sitä olisi opettaa jo ennen kuin vuosien huonot tavat rikkovat mitään pysyvästi, opettaa lapset liikkumaan alusta alkaen niin hyvin kuin mahdollista ja antaa heille keinot parantaa itse omaa terveyttään liikunnan keinoin.

Omat lapseni eivät vielä ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne nykyään on. Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole enää ajankohtainen, toivottavasti koululiikunnassa on herätty todellisuuteen ja tajuttu ettei loputon salibandyn ja koripallon pelaaminen ole sitä koululaisten kehot oikeasti kaipaavat, ja siellä opetetaan jo liikkumista urheilun sijaan.

Kalorit

Kalorit, tai oikeastaan se kuinka paljon niitä kuluu, muistetaan usein mainita kun erilaisia liikuntamuotoja esitellään ja vertaillaan. Käytäntö kummastuttaa minua, kalorien kulutuksella on hyvin vähän tekemistä sen kanssa kuinka hyödyllistä tietynkaltainen liikkuminen on, ja pahimmillaan se ajaa liikkumaan vähemmän järkevillä tavoilla.

Liikkuminen on profiloitunut lähinnä painonhallintakeinoksi ja tavaksi päästä eroon ylimääräisestä rasvakudoksesta. Ja siitä syystä niistä kuluneista kaloreista vouhkataan. Mutta liikkumisen pelkistäminen energian kulutukseksi ei ole koko totuus, eikä kaloreiden perusteella liikunnan arvioiminen ole ongelmatonta.

Ensimmäinen epäkohta liittyy mittauksiin. Tietyn liikuntasuorituksen aikana kuluneet kalorit riippuvat henkilön massasta, kehonkoostumuksesta, aineenvaihdunnasta, pulssitasosta, ajasta, vallitsevasta lämpötilasta ja myriadista muusta muuttujasta, joten kalorilaskelmat ovat parhaimmillaankin valistuneita arvauksia. Lisäksi liikkuminen muuttaa kalorinkulutusta myös muina hetkinä kuin vain liikkumisen aikana, joten vaikka salilla vietetyn ajan kulutuksen voisi laskea tarkkaan, ei sekään olisi koko totuus.

Ja se muu aika heittää lisää kapuloita rattaisiin. Liikumisen kansallinen suositus kehoittaa liikkumaan viikottain joko 2,5 tuntia reippaasti tai tunnin ja vartin rasittavasti ja lisäksi kohentamaan lihaskuntoa ja liikehallintaa kahdesti viikossa. Vaikka tästä piirakasta liikkuisi sekä reippaat ja rasittavat osat ja tekisi kaksi tunnin lihaskunto/liikehallintatreeniä tulee viikottaiseksi liikkumisajaksi alle kuusi tuntia. Viikkoa jää vielä 162 tuntia treenaamisen ulkopuolelle ja noin sata tuntia niistä hereillä. Se sata tuntia määrittää viikon aikana kuluneita kaloreita huomattavasti enemmän kuin kovinkaan viikon aikana vedetty treeni.

Miksi kalorikulutuksesta puhuminen sitten on ongelmallista? Eikö sekin tieto voi olla osana liikkumistapojen arviointia? Periaatteessa voisi, mutta ongelma on siinä että ne muuttavat treenitapojamme. Kuvittelemme että jalkojen pyörittäminen kuntopyörän päällä lehteä lukien on hyvää treeniä koska siinä tulee hiki ja maitohappoa reisiin. Otamme sauvat mukaan kävelylenkille, sillä näin saadaan kädetkin liikkumaan ja kaloreita palaa. Teemme rytmikkäitä ja täysin epäkäytännöllisiä liikesarjoja musiikin tahtiin, koska pulssi kohoaa näinkin.

Liikkuminen kannattaa tehdä tavoilla joissa oppii uusia asioita. Liikkuessa pitää olla läsnä jotta oppii käyttämään kehoaan. Kun oppii tukemaan selkärankansa omalla lihaskorsetillaan ja vatsaontelon paineella, ei telo selkäänsä sohvaa siirtäessä tai lasten leluja keräessä. Kun oppii kävelemään työntämällä isovarpaallaan ja aktivoimalla pakaransa, oppii käyttämään kehon suurinta lihasta muunakin kuin istuintyynynä. Kun on tietoinen mitä kehollaan tekee sitä liikuttaa rikkomatta itseään. Kun oppii liikkumaan tavoilla joilla on käyttöä oikeassa maailmassa, on saanut aikaan paljon enemmän kuin pelkästään kalorinkulutusta.

Lisäksi kalorien kulutus ja rasvan poltto on huono motivaattori. Jos painonhallinta on tavoitteena, liikkeelle pitää lähteä ruokavaliosta. Sisään menevät kalorit pitää saada kuntoon. Liikkua kannattaa ensisijaisesti tavoilla jotka ovat itselle mieluisia sillä se kantaa paljon pidemmälle kuin kalorikulutusten laskeminen. Tehokkain rasvanpolttotreenikään ei polta mitään jos sitä ei viitsi alkuhuuman jälkeen tehdä.

Seurataan siis jatkossa kaloreita vain ruokavalion osalta ja arvotetaan liikkumista ihan muilla mittareilla. Mietitään sitä kehittääkö liikkuminen meille tärkeitä ominaisuuksia ja taitoja ja keskitytään siihen mitä kulloinkin tehdään. Ja arvotetaan liikkumista sen mielekkyyden mukaan.

Lopetetaan ajatukseton jauhaminen vain kalorinkulutus mielessä.

Pyöräily

Suhteeni polkupyörään ja pyöräilyyn on mielenkiintoisen kahtiajakoinen. Toisaalta pidän pyöräilystä tapana kulkea, ajan satoja kilometrejä kesässä ja toivoisin että useampi ihminen ajaisi enemmän pyörällä. Mutta toisaalta en osaa arvostaa sitä liikuntana enkä halua suositella sitä treeniksi kenellekään.

Pyörällä ajo on hyvä tapa liikkua paikasta A paikkaan B silloin kun matka ei ole ylivoimainen, aika riittää hieman pidempään matkustamiseen, kuljetettavana ei ole kuin minä itse ja kohteessa on mahdollista peseytyä. Se on ekologinen tapa matkustaa joka antaa lisäksi keholle sen kovasti kaipaamaa liikettä.

Pyöräily on myös ensimmäinen liikuntaharrastus joka minulla itselläni oli. Varhaisnuoruudessani olin fyysisesti hyvin laiska ja kulutin aikani lähinnä videopelien ja sarjakuvien parissa. Pyöräily oli minulle tapa tyydyttää seikkailunhaluani. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin ajamaan jonnekin päin, mielenkiintoisten risteysten eteen tullessa lähdin tutkimaan uusia teitä ja uusia alueita. Saatoin ajella parisen tuntia pitkin lähialueita, eksyen uusiin paikkoihin vain jotta näkisin mitä tien mutkan takaa paljastui. Edelleen olen sitä mieltä että polkupyörä tarjoaa hyvän kompromissin ketteryytensä ja toimintasäteensä puolesta juuri tällaiseen tutkimusmatkailuun, vaikka omalla kohdalla juoksukunnon kehittyminen ja tiettömien metsikköjen lumo on siirtänyt seikkailut jalan metsäpoluilla tehtäviksi.

Pyöräilyn kehuminen hyväksi liikunnaksi on silti outoa. Hiki tulee kyllä ja kaloreita palaa varmasti. Mutta istuminen satulassa ja jalkojen liikuttaminen kevyttä vastusta vastaan ei ole hyvä eikä luonnollinen tapa liikkua. Nykyihminen viettää jo arjessaan liikaa aikaa istuma-asennossa, onko liikkuessa pakko olla samassa asennossa? Jalat kyllä pyörivät, mutta jalat eivät liiku koko luonnollisella radallaan ja voimaa tuotetaan tasaisesti koko liikkeen ajan, ei vain pinnalta ylös työntäessä kuten juostessa tai kävellessä. Ja suurin kuormitus osuu etureisiin eikä pakaroihin jolloin kovapohjaisten kenkien aiheuttama takapuolen lihasten unohtaminen korostuu entisestään. Yläkroppa joutuu tekemään vain hyvin vähän työtä. Liike tapahtuu lähinnä yhdessä suunnassa, kehon ei tarvitse kiertyä, taipua tai edes liikkua sivusuunnassa. Pyöräily vaatii tasapainoa, mutta ei samanlaista herkkyyttä ja samanlaisia korjausliikkeitä kuin kävellen tai juosten horjuessa. Luita ja niveliä vahvistavat tärähdykset jäävät puuttumaan. Lantio ja selkäranka jämähtävät helposti pitkiksi ajoiksi samaan asentoon. Keuhkojen toiminnan kannalta optimaalinen rintakehän toiminta joudutaan uhraamaan aerodynamiikan alttarille. Pieniä puutteita ja poikkeamia siihen kuinka kehomme kuuluisi liikkua. 

Pyöräily on hyvää liikuntaa numeroiden valossa. Sykkeet nousevat, kalorit palavat, hapenottokyky nousee. Mutta kun aletaan tarkkailla pyöräilyn vaikutuksia kehon toimintakyvyn parantamisen kannalta, ei se näyttäydykään enää niin kauniissa valossa.

En halua kritisoida Pyöräiljöitä. Ymmärrän hyvin miten pyöräilyyn voi rakastua. Siinä ei ole mitään väärää. Olen pahoillani siitä mitä tästä maailmasta on tullut. Kritisoin elämäntapamme liikkumattomuutta, pyöräilyn korottaminen Hyväksi Treeniksi on oire syvemmästä ongelmasta länsimaisessa elämäntavassamme. Jos liikunnalla halutaan vain polttaa kaloreita ja kehittää lihaksia, pyöräily on hyvää liikuntaa. Mutta toivoisin että liikunnalla tavoiteltaisiin muutakin: terveyttä, toimintakykyä ja taitoja joita pystyy hyödyntämään elämässä.

Mutta silti olen valmis korottamaan yksivaihteiseni viiden tärkeimmän omistamani esineen joukkoon. Silti pyöräilen kahdenkymmenen kilometrin työmatkojani aina kun se on aikataulullisesti järkevää. Silti toivon että kaikki ihmiset voisivat vaihtaa ainakin osan ulkoisella voimalle tuotetusta liikkumisestaan pyöräilyyn.

Toivoisin että pyöräilyyn suhtauduttaisiin hyvänä tapana matkata paikasta toiseen, muttei välttämättä hyvänä tapana harjoittaa kehoaan. Ja että he jotka rakastavat pyöräilyä liikuntamuotona, ymmärtäisivät sen puutteet ja kompensoisivat niitä liikkumalla myös muilla tavoilla.

Liikunnan harrastamisen vaikeudesta

Liikunnan harrastamisen hyödyllisyys ja välttämättömyys ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Kaikki tietävät kuinka paljon hyötyä säännöllisestä liikkumisesta on. Useimmat ovat myös tietoisia kuinka tuhoisaa kehoillemme on liikkumattomuus. Silti läheskään kaikki eivät liiku, tai ainakaan liikunta ei ole riittävän säännöllistä ja tehokasta.

Liikunta maksaa aikaa ja rahaa. Ne meistä joiden elämään liikunta kuuluu, eivät aina voi käsittää sitä kuinka vaikeaa omiin tapoihin on sovittaa uutta. Mutta kaikki meistä ovat kiireisiä eikä liikaa rahaa ole kuin harvoilla. Jokainen uusi asia pitäisi saada sovitettua johonkin kalenterissa ja maksaa sen myötä syntyvät kustannukset.

Ja kustannuksia riittää. Pitäisi omistaa liikuntaan sopivat vaatteet ja varusteet, maksaa salijäsenyydestä tai pelivuoroista tai uimahallista tai kiipeilyseinästä. Ja kun liikunnan aloittaa tyhjästä, kaikki se valintojen määrä on tukahduttavaa: Mikä on oikea laji? Alanko käydä salilla voimaharjoittelemassa, aloitanko juoksun, menenkö ohjatulle jumpalle, uudelleenlämmintänkö kouluaikojen jalkapalloharrastuksen? Yksi jumppaohjaaja kehuu yhtä tapaa, naistenlehti toista ja lääkäri käskee liikkumaan monipuolisesti. Ja kaveri sanoi että tee sitä mistä pidät. Mitä jos ei pidä mistään?

Kun laji on saatu valittua alkaa rahanmeno. Urheiluliikkeeillä hyllyt täynnä erilaisia teknisiä vaatteita, kompressiosukkia, proteiinipatukoita ja latausjuomia. Kengistä en voi tässä edes aloittaa, muuten tekstiä tulee enemmän kuin kukaan jaksaa kerralla lukea. Ja jos monipuolisuuden nimissä haluaa alkaa sekä käydä salilla että juosta, ei samalla teknisellä paidalla voi molempia tehdä, eihän?

Jo ennen kuin liikkumaan edes pääsee pitää uuvuttaa itsensä valinnoilla. Eikä ahdistus helpota kun pääsee liikkumaan. Käytänkö vapaita painoja vai laitteita? Juoksenko kaupungissa vai metsässä? Teenkö koko kehon treenejä vai ositanko eri kehonosat eri päiville? Menenkö Body Pumpiin vai Zumbaan? Juoksenko pitkää matkaa vai spurtteja? Lyhyitä raskaita sarjoja vai pitkiä kevyitä? Millä syketaajuudella? Venytelläänkö ennen vai jälkeen? Pitääkö alkaa käymään hierojallakin? Osteopaatilla? Jäsenkorjaajalla? Heraa vai soijaa?

Aikalisä.

Liikunta ei ole monimutkaista. Ainakin kolmesataatuhatta vuotta lajimme on liikkunut vallan mainiosti osaamatta edes kysyä näitä kysymyksiä. Liikunta on yksinkertaista.

Tämä valinta-ahdistus on syntynyt huippu-urheilun ja markkinakoneiston myötä. Huippu-urheilussa on jo vuosikymmenten ajan hiottu sadasosia ajoista ja tiristetty grammoja suorituksiin. Ja ihminen on jatkanut sitä minkä se osaa paremmin kuin yksikään muu eläin: olemme kehittäneet työkaluja ja uusia toimintatapoja joilla parantaa urheilusuorituksiamme.

Ja markkinakoneisto on toiminut kuten sen kuuluukin: uuden innovaation kehityskustannuksien kuolettaminen ja voiton tekeminen vain huippu-urheilijoille markkinoimalla on hidas prosessi. Mutta jos tuote saadaan tavalliselle kuluttajalle ja tuotantomäärät suuriksi, markkinat kasvavat eksponentiaalisesti. Tämä ei ole häikäilemätöntä tai vilpillistä, mutta se ei palvele kovin hyvin liikuntaharrastusta aloittavaa tavallista ihmistä.

Jos haluaa parantaa terveyttään tai päästä johonkin myyttiseen “hyvään kuntoon”, ei tarvitse kompressiosukkia tai bodausmestarin rakentamaa joka lihaksen treeniohjelmaa. Terveyden kannalta parasta liikettä on jatkuva, päivittäinen matalatasoinen liikunta yhdistettynä ajoittaiseen ponnisteluun. Kompressiosukilla saa tiristettyä lisäkilometrejä pitkiin lenkkeihin ja bodausmestarin opeilla saa itselleen rakennettua visuaalisesti upean vartalon. Mutta suurimmalle osalle ihmisistä riittäisi hyötyliikunnan maksimointi, liikkuvuusharjoittelun integrointi arkeen esimerkiksi lattialla istumalla ja ajoittainen pinnistely joko jotain painavaa nostellen tai vaikka ylämäkeen juosten.

Pitää kuitenkin muistaa ettei yksinkertainen ole välttämättä helppoa. Liikkumisen mekaniikan pitää olla kunnossa. Niinkin perustavanlaatuinen ihmisen toiminta kuin kävely ei välttämättä ole kaikilla biomekaanisesti tehokasta, puhumattakaan vaativimmista toiminnoista kuten juoksemisesta, nostamisesta tai hyppimisestä. Jos liikumme pitkiä aikoja kehomme mekaniikkaa vastaan, saattaa liikkumisen lisääminen pahentaa jo olemassa olevia vaivoja ja estää sen vähänkin liikkumisen.

Mutta kun tekniikka on kunnossa, ei laitteiden, varusteiden tai metodien ei tarvitse olla monimutkaisia. Juokse, kävele, hyppää, kiipeä, nosta, heitä. Aseta kehosi uuteen geometriseen muotoon aina parinkymmenen minuutin välein. Koita maksimoida päivittäinen liikkuminen minimoimalla ulkoisen voiman käyttö.

Liiku.

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuu.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on liikkumiseen tarvittavaa välineistöä. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Siksi liikkuminen vie aikaa, sillä harvoin se paikka löytyy naapurista. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Kaiteita ja hiekkalaatikoiden reunoja joilla tasapainoilla, keinutelineitä ja oksia joissa vetää leukoja, kiviä ja tukkeja joita nostella sekä kallioita ja puita joissa kiipeillä. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Apupyörät

Lapseni ovat siinä iässä että he opettelevat ajamaan polkupyörällä. Vanhempi osaa, nuorempi ei. Tai korjataan hieman. Molemmat pääsevät eteenpäin pyörillään, nuoremmalla vain on apupyörät estämässä kaatumista. Yleensä kuitenkin määrittelemme pyörällä ajamisen niin että sen tulee sujua ilman apupyöriä.

Apupyörät ovat hyvä keksintö. Ne tekevät polkupyörällä liikkumisesta helppoa ja turvallista siinä vaiheessa kun toimintaa vielä opetellaan. Mutta loputtomiin emme halua niitä pitää. Pyörällä kulkeminen on sujuvampaa, nopeampaa ja vie vähemmän tilaa kadulta kun osaamme tasapainoilla pyörällä ilman sivulle sojottavia lisäpyöriä. Tasapainon löytyminen vaatii vaivaa ja kaatumisia, mutta ymmärrämme että se hinta kannattaa maksaa sujuvammasta pyöräilystä.

Miksi tämän ajattelu ei siirry muuhun liikuntaan? Miksi kuntosalit ovat täynnä taljoja, koneita ja juoksumattoja? Miksi meillä on liikettä ohjaavia urheiluvaatteita sekä pehmustettuja ja korotettuja kenkiä? 

Kuntosalien koneet ja taljat ovat hyviä opettamaan oikeita liikeratoja. Niillä on turvallista harjoitella ja hakea aktivointia tietyille lihaksille. Pehmustetut kengät suojaavat jalkoja kun juoksutekniikka ei ole optimaalinen tai kulkualusta on haastava. Juoksumatolla ei tarvitse pelätä epätasaista maastoa tai muuta liikennettä eikä edes miettiä juoksusuuntaa tai -nopeutta. Niillä saa vähennettyä muuttujia jotta tekniikkaa saa hiottua rauhassa kuntoon.

Mutta ne ovat silti apupyöriä. Ne eivät opeta tekemään tekniikoita todellisessa maailmassa ja arvaamattomissa ympäristöissä. Joskus ne tuudittavat meidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen kun kuvittelemme pystyvämme samoihin suorituksiin todellisessa maailmassa kuin turvallisessa kuntosalissa. Pahimmillaan ne peittävät alleen kehon omat signaalit ja sallivat meidän toimia keholle haitallisilla tekniikoilla.

Apupyörillä on paikkansa silloin kun opetellaan, kuntoutetaan tai halutaan syystä tai toisesta harjoittaa vain tarkkaan rajattuja ominaisuuksia tai lihaksia. Mutta terveyden ja toimintakyvyn vuoksi harjoittelevan kannattaa pyrkiä eroon apupyöristä heti kun mahdollista. 

Paljaat jalat

Muistan lapsuuden kesinä kulkeneeni paljon paljain jalon. Kotikadun sorapinta pisteli, mutta silti kenkiä ei tehnyt mieli laittaa jalkaan kun kulki kadun päässä asuville kavereille. Myöhemmin kuljin usein postia hakemaan tai roskapussia viemään paljain jaloin, äitini kauhuksi myös talvella. Olen treenannut pääsääntöisesti paljain jaloin, niin kamppailusaleilla kuin kahvakuulan kanssa takapihalla. Kenkinäni olen mieluiten käyttänyt kevyitä ja joustavia kenkiä.

Olen siis ollut keskimääräistä alttiimpi paljasjalkailulle. Silti hämmästyin lukiessani FightSport-lehdestä paljasjalkajuoksusta reilut seitsemän vuotta sitten. Voiko paljain jaloin muka juosta? Olivatko ne minimalistiset kengät soveltuvat lenkkipoluille? Olin nähnyt Vibram FiveFingersejä ihmisillä ja olin itsekin hieman testaillut ensimmäisen sukupolven FeelMaxeja, mutta en ollut edes ajatellu että ne jalassa voisi juosta. Eikö juokseminen vaadi jalkojen pehmustamista ja suojaamista?

Tietenkin paljain jaloin voi juosta. Lajimme on juossut lähes 300 000 vuotta ilman kenkiä tai hyvin vähäiset suojukset jaloissaan. Nyt asia tuntuu minulle päivänselvältä, mutta silloin tuo artikkeli avasi ajattelussani olleen lukon jota en ollut tajunnut olevan olemassa. Päätin että kesän tullessa alan tutustumaan paljasjalkajuoksuun ja minimalistisiin kenkiin.

Vuoden 2012 ExtremeRun on viimeinen matka jonka olen juossut kantakorotetuilla kengillä. Heti seuraavalla viikolla lähdin testaamaan uusia Vivo Barefoot -kenkiäni.

Tiesin että totuttelu uusii kenkiin ja uuteen tekniikkaan pitäisi aloittaa rauhallisesti, joten suunnittelin neljän kilometrin lenkin, josta kävelisin pääosan. Lähdin kävelemään, mutten malttanut kävellä pitkään kun piti jo päästä kokeilemaan juoksuaskeleita. Juokseminen minimalistisilla kenkillä oli niin kevyttä ja hauskaa että päädyin juoksemaan kilometrin verran enemmän kuin olin suunnitellut. Sen seurauksena pohkeeni olivat jumissa viikon. Mutta olin vakuuttunut.

Olen käynyt juoksulenkeillä aina kuusitoistavuotiaasta saakka, mutta vasta nyt aloin kiinnittämään huomiota tekniikkaani ja ryhtiini. Jätin pois kuulokkeet ja musiikin, jotta pystyin kuuntelemaan mitä kehoni minulle kertoo. En ollut enää lenkkeilijä tai hölkkääjä. Minusta tuli juoksija.

Seitsemän vuoden aikana olen juossut polkujuoksukisoja, esteratajuoksuja, puolimaratoneja, yhden maratonin, villasukilla pakkasessa ja alasti kesäsäässä sekä tuhottomasti treenilenkkejä. Kaapistani ei enää löydy kenkiä joissa olisi kantakorotusta, kapeaa lestiä tai paksua ja kiertojäykkää pohjaa (juhla- ja lukkopoljinkenkiä lukuunottamatta). Kesät kuljen mahdollisimman paljon paljain jaloin. Jalkateräni ovat vahvistuneet, leventyneet ja jalkapohjieni tuntoaisti sekä liikkuvuus on parantunut.

Paljasjalkajuoksun aloittaminen teki minusta paremman juoksijan ja sysäsi minut etsimään luonnollisempia tapoja liikkua ja elää. Juokseminen on jatkunut, mutta nykyään minua kiinnostaa enemmän lyhyemmät matkat ja haastavammat maastot. Paljasjalkailu on tehnyt minusta terveemmän ja vahvemman, mutta tärkeämpää on ollut ajattelun avautuminen jonka tämä matka on saanut aikaan.

Parasta paljain jaloin kulkiessa on kaikki se tuntemusten ja informaation tulva joka jää kokematta kun jalat ovat pakattuna kenkien suojaan. Kengät jalassa kulkeminen on kuin kulkisi harso silmien edessä tai nyrkkeilyhanskat kädessä. Kaikki kulkualustat tuntuvat tylsiltä ja samoilta, ja jalat ovat kömpelöt ulokkeet eivät näppärät ja vikkelästi reagoivat raajat kuten niiden kuuluisi. Tunnen maanpinnan lämmön tai viileyden, pienet kivet ja oksat. Reagoin nopeammin siihen mitä allani on. En tallaa tunteettomasti maanpintaa vaan tiedän missä kuljen. Olen paremmin hetkessä ja yhteydessä ympäristööni. Paljain jaloin kulkiessa maailma on paljon elävämpi ja täydellisempi kuin kengät jalassa.

Kehonrakennus

Kehonrakennus on urheilulaji jossa kurinalaisen harjoittelun ja tarkan ruokavalion avulla pyritään muokkamaan kehosta tiettyjen ideaalien mukainen. Samankaltainen vartalonsa muovaaminen on useiden tavallisten treenaajienkin motivaattorina. Hekin rakentavat kehoaan, vaikkeivät harrastakaan varsinaista kehonrakennusta.

Oikeasti me kaikki rakennamme kehojamme. Treenasimme sitten mitä vain, kehomme pyrkii olemaan parempi siinä mitä se tekee ja muokkautuu siihen suuntaan. Vielä tärkeämpää on tiedostaa että kehomme rakentuu silloinkin kun emme harjoittele mitään. Kehomme pyrkii olemaan taloudellinen niissä toimissa mitä siltä vaadimme. Se karsii toimintoja joita ei käytetä ja jäykistää rakenteita usein toistuvien asentojen mukaiseksi.

Ongelmaksi tämä muodostuu kun nämä uudet nivelten asennot eivät ole rakenteille tai toiminnalle optimaalisia. Kantapäästään jatkuvasti korotettu jalkaterä ei taivu kunnolla sääriluun suuntaan ja nojan tukema selkä ei jaksa kannatella ylävartalon painoa. Kuitenkin jo pelkkä kävely muuttuu hankalaksi, jopa vahingolliseksi ilman näitä ominaisuuksia. Lisäksi kaikista moderneista mukavuuksista huolimatta joudumme yhä ajoittain liikkumaan jotta saamme asioita tehdyksi, ja silloin liikkumattomuuteen sopeutunut keho muodostuu ongelmaksi.

Kaikkien ei tarvitse pumpata lihaksiaan suunnattomaksi ja pudottaa rasvaprosenttiaan olemattomaksi. Mutta kaikkien keho rakentuu sen mukaan mitä siltä vaaditaan. Jokaisen päivittäiset toiminnat määrittävät sen onko oma keho tehokas toimimaan todellisessa maailmassa vai onko se istumisen mestari.

Rajat

Olen keväiseen tapaani ilmoittautunut polkujuoksukilpailusarjaan. Talvena en tietoisesti juossut paljoa sillä halusin keskittyä voiman lisäämiseen. Joten näissä kisoissa en niinkään kilpaile vaan harjoittelen sekä juoksua että kilpailemista. Ne valmistavat minua kesän muihin juoksutapahtumiin.

En ole Juoksija, en tule olemaan palkintokorokkeilla enää tässä iässä. Mutta se ei ole kilpailemiseni tavoite. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Näissä kilpailuissa pääsen lähemmäs rajojani.

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä puskeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tässä kuussa käyn silti kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin asettamaan omat rajani uudelleen. 

Lattialla istuminen

Kehomme on kehittynyt liikkuvaksi. Tarvitsemme liikettä, ja liikkumattomuus on terveytemme suurimpia uhkia. En tarkoita liikuntaa, kun puhun liikkumisesta. En tarkoita vain säännöllistä ja monipuolista treeniä, vaikka sekin on tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihmiskunta on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Tämä mukavuus tarkoittaa yleensä liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Lisäksi kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Syömme, matkustamme, työskentelemme ja rentoudumme lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on pysyttely samassa asennossa, siitä huolimatta mikä se asento on. Tässä maailmassa se asento on istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Kyläpaikoissa ja kahviloissa istun normaalisti, perheen kesken käytämme sohvaamme ja syömme normaalisti pöydän ääressä. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Lattialla istuminen on loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helposti innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lattialta pitää myös nousta ylös useita kertoja päivässä, taito jonka ylläpito on äärimmäisen tärkeää.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa lisätä liikettään vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.