Liikunnan harrastamisen vaikeudesta

Liikunnan harrastamisen hyödyllisyys ja välttämättömyys ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Kaikki tietävät kuinka paljon hyötyä säännöllisestä liikkumisesta on. Useimmat ovat myös tietoisia kuinka tuhoisaa kehoillemme on liikkumattomuus. Silti läheskään kaikki eivät liiku, tai ainakaan liikunta ei ole riittävän säännöllistä ja tehokasta.

Liikunta maksaa aikaa ja rahaa. Ne meistä joiden elämään liikunta kuuluu, eivät aina voi käsittää sitä kuinka vaikeaa omiin tapoihin on sovittaa uutta. Mutta kaikki meistä ovat kiireisiä eikä liikaa rahaa ole kuin harvoilla. Jokainen uusi asia pitäisi saada sovitettua johonkin kalenterissa ja maksaa sen myötä syntyvät kustannukset.

Ja kustannuksia riittää. Pitäisi omistaa liikuntaan sopivat vaatteet ja varusteet, maksaa salijäsenyydestä tai pelivuoroista tai uimahallista tai kiipeilyseinästä. Ja kun liikunnan aloittaa tyhjästä, kaikki se valintojen määrä on tukahduttavaa: Mikä on oikea laji? Alanko käydä salilla voimaharjoittelemassa, aloitanko juoksun, menenkö ohjatulle jumpalle, uudelleenlämmintänkö kouluaikojen jalkapalloharrastuksen? Yksi jumppaohjaaja kehuu yhtä tapaa, naistenlehti toista ja lääkäri käskee liikkumaan monipuolisesti. Ja kaveri sanoi että tee sitä mistä pidät. Mitä jos ei pidä mistään?

Kun laji on saatu valittua alkaa rahanmeno. Urheiluliikkeeillä hyllyt täynnä erilaisia teknisiä vaatteita, kompressiosukkia, proteiinipatukoita ja latausjuomia. Kengistä en voi tässä edes aloittaa, muuten tekstiä tulee enemmän kuin kukaan jaksaa kerralla lukea. Ja jos monipuolisuuden nimissä haluaa alkaa sekä käydä salilla että juosta, ei samalla teknisellä paidalla voi molempia tehdä, eihän?

Jo ennen kuin liikkumaan edes pääsee pitää uuvuttaa itsensä valinnoilla. Eikä ahdistus helpota kun pääsee liikkumaan. Käytänkö vapaita painoja vai laitteita? Juoksenko kaupungissa vai metsässä? Teenkö koko kehon treenejä vai ositanko eri kehonosat eri päiville? Menenkö Body Pumpiin vai Zumbaan? Juoksenko pitkää matkaa vai spurtteja? Lyhyitä raskaita sarjoja vai pitkiä kevyitä? Millä syketaajuudella? Venytelläänkö ennen vai jälkeen? Pitääkö alkaa käymään hierojallakin? Osteopaatilla? Jäsenkorjaajalla? Heraa vai soijaa?

Aikalisä.

Liikunta ei ole monimutkaista. Ainakin kolmesataatuhatta vuotta lajimme on liikkunut vallan mainiosti osaamatta edes kysyä näitä kysymyksiä. Liikunta on yksinkertaista.

Tämä valinta-ahdistus on syntynyt huippu-urheilun ja markkinakoneiston myötä. Huippu-urheilussa on jo vuosikymmenten ajan hiottu sadasosia ajoista ja tiristetty grammoja suorituksiin. Ja ihminen on jatkanut sitä minkä se osaa paremmin kuin yksikään muu eläin: olemme kehittäneet työkaluja ja uusia toimintatapoja joilla parantaa urheilusuorituksiamme.

Ja markkinakoneisto on toiminut kuten sen kuuluukin: uuden innovaation kehityskustannuksien kuolettaminen ja voiton tekeminen vain huippu-urheilijoille markkinoimalla on hidas prosessi. Mutta jos tuote saadaan tavalliselle kuluttajalle ja tuotantomäärät suuriksi, markkinat kasvavat eksponentiaalisesti. Tämä ei ole häikäilemätöntä tai vilpillistä, mutta se ei palvele kovin hyvin liikuntaharrastusta aloittavaa tavallista ihmistä.

Jos haluaa parantaa terveyttään tai päästä johonkin myyttiseen ”hyvään kuntoon”, ei tarvitse kompressiosukkia tai bodausmestarin rakentamaa joka lihaksen treeniohjelmaa. Terveyden kannalta parasta liikettä on jatkuva, päivittäinen matalatasoinen liikunta yhdistettynä ajoittaiseen ponnisteluun. Kompressiosukilla saa tiristettyä lisäkilometrejä pitkiin lenkkeihin ja bodausmestarin opeilla saa itselleen rakennettua visuaalisesti upean vartalon. Mutta suurimmalle osalle ihmisistä riittäisi hyötyliikunnan maksimointi, liikkuvuusharjoittelun integrointi arkeen esimerkiksi lattialla istumalla ja ajoittainen pinnistely joko jotain painavaa nostellen tai vaikka ylämäkeen juosten.

Pitää kuitenkin muistaa ettei yksinkertainen ole välttämättä helppoa. Liikkumisen mekaniikan pitää olla kunnossa. Niinkin perustavanlaatuinen ihmisen toiminta kuin kävely ei välttämättä ole kaikilla biomekaanisesti tehokasta, puhumattakaan vaativimmista toiminnoista kuten juoksemisesta, nostamisesta tai hyppimisestä. Jos liikumme pitkiä aikoja kehomme mekaniikkaa vastaan, saattaa liikkumisen lisääminen pahentaa jo olemassa olevia vaivoja ja estää sen vähänkin liikkumisen.

Mutta kun tekniikka on kunnossa, ei laitteiden, varusteiden tai metodien ei tarvitse olla monimutkaisia. Juokse, kävele, hyppää, kiipeä, nosta, heitä. Aseta kehosi uuteen geometriseen muotoon aina parinkymmenen minuutin välein. Koita maksimoida päivittäinen liikkuminen minimoimalla ulkoisen voiman käyttö.

Liiku.

Maailman paras kuntosali

Kaupungit ovat täynnä kuntosaleja, pelikenttiä ja muita liikuntapaikkoja. Silti ajan puute on monilla ihmisillä syy, tai ainakin tekosyy, siihen että liikkuminen jää vähäiseksi. Aika on resurssi jota on lähes mahdotonta saada lisää  ja meillä työssäkäyvillä ja perhettä omaavilla se on kroonisesti lopussa.

Paras tapa löytää aikaa liikkumiselle on integroida liikkumista mahdollisimman paljon jokapäiväiseen elämäämme. Mutta silti tarvitaan erillisiä treenejä. Välillä pitää saada liikkua kovaa ja kunnolla, sekä keskittyä jonkin uuden asian opetteluun, sen sijaan että vain hyötyliikkuu.

Silloin pitää löytää jokin paikka jossa liikkua. Jokin tila jossa on liikkumiseen tarvittavaa välineistöä. Ja jossa on hyväksyttyä harrastaa liikkumista. Siksi liikkuminen vie aikaa, sillä harvoin se paikka löytyy naapurista. Mutta tarvitseeko liikkumisen tapahtua aina liikkumispaikoilla?

Minulle paras kuntosali löytyy heti oveni ulkopuolelta. Kilometritolkulla teitä, ulkoilureittejä ja polkuja joita juosta, järvi jossa uida ja puita ja kallioita joilla kiipeillä. Kaiteita ja hiekkalaatikoiden reunoja joilla tasapainoilla, keinutelineitä ja oksia joissa vetää leukoja, kiviä ja tukkeja joita nostella sekä kallioita ja puita joissa kiipeillä. Voin helposti tehdä kokonaisvaltaisen harjoituksen vain astumalla ovestani ulos ja leikkimällä ympäristössäni.

Tiedän että sub-urbaani elinympäristöni omaa paremman tarjonnan kaikelle tekemiselle kuin moni muu paikka. Mutta mahdollisuuksia liikkumiseen löytyy silti myriadeja, odotti ulkona sitten kaupunki, maaseutu, tai jotain siltä väliltä. 

Olemme liian ehdollistuneita harjoittelemaan liikkumista vain sille varatuilla paikoilla. Emme kehtaa harjoitella pihapuissa tai puiston penkeillä. Tai sitten emme uskalla, pelkäämme tekevämme jotain väärin. Emme uskalla leikkiä.

Toisaalta on totta ettei kaikki treeni ulkona onnistu samoin kuin liikuntapaikoilla. Poluilla ja liukkaalla juostessa ei saa revittyä samanlaisia nopeuksia kuin radalla, puunrunkoja nostamalla ei painoa voi lisätä kahden ja puolen kilon intervallein eikä puunoksasta saa samanlaista otetta kuin leuanvetotangosta. Mutta näillä seikoilla ei ole niin suurta merkitystä muille kuin niille jotka harjoittelevat tavoitteellisesti, jotain tiettyä lajia varten. Jos tarkoitus on kilpailla, pitää tietenkin treenata kilpailusuoritusta varten.

Mutta meille tavallisille kuolevaisille olisi hyödyllisempää treenata todellisen maailman kaaoksessa. Kun olosuhteet eivät ole optimoidut, pitää kehon sopeutua toimimaan myös hankalammissa tilanteissa. Sitähän liikunnan harjoittamisella haetaan, kykyä toimia kaikenlaisissa tilanteissa mitä elämä heittää eteen.

Avaa ensin mielesi, sitten ovesi. Astu maailmaan ja ala etsiä mahdollisuuksia liikuttaa kehoasi sen lävitse. Unohda häpeä ja leiki rohkeasti, liiku maailman parhaalla kuntosalilla.

Apupyörät

Lapseni ovat siinä iässä että he opettelevat ajamaan polkupyörällä. Vanhempi osaa, nuorempi ei. Tai korjataan hieman. Molemmat pääsevät eteenpäin pyörillään, nuoremmalla vain on apupyörät estämässä kaatumista. Yleensä kuitenkin määrittelemme pyörällä ajamisen niin että sen tulee sujua ilman apupyöriä.

Apupyörät ovat hyvä keksintö. Ne tekevät polkupyörällä liikkumisesta helppoa ja turvallista siinä vaiheessa kun toimintaa vielä opetellaan. Mutta loputtomiin emme halua niitä pitää. Pyörällä kulkeminen on sujuvampaa, nopeampaa ja vie vähemmän tilaa kadulta kun osaamme tasapainoilla pyörällä ilman sivulle sojottavia lisäpyöriä. Tasapainon löytyminen vaatii vaivaa ja kaatumisia, mutta ymmärrämme että se hinta kannattaa maksaa sujuvammasta pyöräilystä.

Miksi tämän ajattelu ei siirry muuhun liikuntaan? Miksi kuntosalit ovat täynnä taljoja, koneita ja juoksumattoja? Miksi meillä on liikettä ohjaavia urheiluvaatteita sekä pehmustettuja ja korotettuja kenkiä? 

Kuntosalien koneet ja taljat ovat hyviä opettamaan oikeita liikeratoja. Niillä on turvallista harjoitella ja hakea aktivointia tietyille lihaksille. Pehmustetut kengät suojaavat jalkoja kun juoksutekniikka ei ole optimaalinen tai kulkualusta on haastava. Juoksumatolla ei tarvitse pelätä epätasaista maastoa tai muuta liikennettä eikä edes miettiä juoksusuuntaa tai -nopeutta. Niillä saa vähennettyä muuttujia jotta tekniikkaa saa hiottua rauhassa kuntoon.

Mutta ne ovat silti apupyöriä. Ne eivät opeta tekemään tekniikoita todellisessa maailmassa ja arvaamattomissa ympäristöissä. Joskus ne tuudittavat meidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen kun kuvittelemme pystyvämme samoihin suorituksiin todellisessa maailmassa kuin turvallisessa kuntosalissa. Pahimmillaan ne peittävät alleen kehon omat signaalit ja sallivat meidän toimia keholle haitallisilla tekniikoilla.

Apupyörillä on paikkansa silloin kun opetellaan, kuntoutetaan tai halutaan syystä tai toisesta harjoittaa vain tarkkaan rajattuja ominaisuuksia tai lihaksia. Mutta terveyden ja toimintakyvyn vuoksi harjoittelevan kannattaa pyrkiä eroon apupyöristä heti kun mahdollista. 

Paljaat jalat

Muistan lapsuuden kesinä kulkeneeni paljon paljain jalon. Kotikadun sorapinta pisteli, mutta silti kenkiä ei tehnyt mieli laittaa jalkaan kun kulki kadun päässä asuville kavereille. Myöhemmin kuljin usein postia hakemaan tai roskapussia viemään paljain jaloin, äitini kauhuksi myös talvella. Olen treenannut pääsääntöisesti paljain jaloin, niin kamppailusaleilla kuin kahvakuulan kanssa takapihalla. Kenkinäni olen mieluiten käyttänyt kevyitä ja joustavia kenkiä.

Olen siis ollut keskimääräistä alttiimpi paljasjalkailulle. Silti hämmästyin lukiessani FightSport-lehdestä paljasjalkajuoksusta reilut seitsemän vuotta sitten. Voiko paljain jaloin muka juosta? Olivatko ne minimalistiset kengät soveltuvat lenkkipoluille? Olin nähnyt Vibram FiveFingersejä ihmisillä ja olin itsekin hieman testaillut ensimmäisen sukupolven FeelMaxeja, mutta en ollut edes ajatellu että ne jalassa voisi juosta. Eikö juokseminen vaadi jalkojen pehmustamista ja suojaamista?

Tietenkin paljain jaloin voi juosta. Lajimme on juossut lähes 300 000 vuotta ilman kenkiä tai hyvin vähäiset suojukset jaloissaan. Nyt asia tuntuu minulle päivänselvältä, mutta silloin tuo artikkeli avasi ajattelussani olleen lukon jota en ollut tajunnut olevan olemassa. Päätin että kesän tullessa alan tutustumaan paljasjalkajuoksuun ja minimalistisiin kenkiin.

Vuoden 2012 ExtremeRun on viimeinen matka jonka olen juossut kantakorotetuilla kengillä. Heti seuraavalla viikolla lähdin testaamaan uusia Vivo Barefoot -kenkiäni.

Tiesin että totuttelu uusii kenkiin ja uuteen tekniikkaan pitäisi aloittaa rauhallisesti, joten suunnittelin neljän kilometrin lenkin, josta kävelisin pääosan. Lähdin kävelemään, mutten malttanut kävellä pitkään kun piti jo päästä kokeilemaan juoksuaskeleita. Juokseminen minimalistisilla kenkillä oli niin kevyttä ja hauskaa että päädyin juoksemaan kilometrin verran enemmän kuin olin suunnitellut. Sen seurauksena pohkeeni olivat jumissa viikon. Mutta olin vakuuttunut.

Olen käynyt juoksulenkeillä aina kuusitoistavuotiaasta saakka, mutta vasta nyt aloin kiinnittämään huomiota tekniikkaani ja ryhtiini. Jätin pois kuulokkeet ja musiikin, jotta pystyin kuuntelemaan mitä kehoni minulle kertoo. En ollut enää lenkkeilijä tai hölkkääjä. Minusta tuli juoksija.

Seitsemän vuoden aikana olen juossut polkujuoksukisoja, esteratajuoksuja, puolimaratoneja, yhden maratonin, villasukilla pakkasessa ja alasti kesäsäässä sekä tuhottomasti treenilenkkejä. Kaapistani ei enää löydy kenkiä joissa olisi kantakorotusta, kapeaa lestiä tai paksua ja kiertojäykkää pohjaa (juhla- ja lukkopoljinkenkiä lukuunottamatta). Kesät kuljen mahdollisimman paljon paljain jaloin. Jalkateräni ovat vahvistuneet, leventyneet ja jalkapohjieni tuntoaisti sekä liikkuvuus on parantunut.

Paljasjalkajuoksun aloittaminen teki minusta paremman juoksijan ja sysäsi minut etsimään luonnollisempia tapoja liikkua ja elää. Juokseminen on jatkunut, mutta nykyään minua kiinnostaa enemmän lyhyemmät matkat ja haastavammat maastot. Paljasjalkailu on tehnyt minusta terveemmän ja vahvemman, mutta tärkeämpää on ollut ajattelun avautuminen jonka tämä matka on saanut aikaan.

Parasta paljain jaloin kulkiessa on kaikki se tuntemusten ja informaation tulva joka jää kokematta kun jalat ovat pakattuna kenkien suojaan. Kengät jalassa kulkeminen on kuin kulkisi harso silmien edessä tai nyrkkeilyhanskat kädessä. Kaikki kulkualustat tuntuvat tylsiltä ja samoilta, ja jalat ovat kömpelöt ulokkeet eivät näppärät ja vikkelästi reagoivat raajat kuten niiden kuuluisi. Tunnen maanpinnan lämmön tai viileyden, pienet kivet ja oksat. Reagoin nopeammin siihen mitä allani on. En tallaa tunteettomasti maanpintaa vaan tiedän missä kuljen. Olen paremmin hetkessä ja yhteydessä ympäristööni. Paljain jaloin kulkiessa maailma on paljon elävämpi ja täydellisempi kuin kengät jalassa.

Kehonrakennus

Kehonrakennus on urheilulaji jossa kurinalaisen harjoittelun ja tarkan ruokavalion avulla pyritään muokkamaan kehosta tiettyjen ideaalien mukainen. Samankaltainen vartalonsa muovaaminen on useiden tavallisten treenaajienkin motivaattorina. Hekin rakentavat kehoaan, vaikkeivät harrastakaan varsinaista kehonrakennusta.

Oikeasti me kaikki rakennamme kehojamme. Treenasimme sitten mitä vain, kehomme pyrkii olemaan parempi siinä mitä se tekee ja muokkautuu siihen suuntaan. Vielä tärkeämpää on tiedostaa että kehomme rakentuu silloinkin kun emme harjoittele mitään. Kehomme pyrkii olemaan taloudellinen niissä toimissa mitä siltä vaadimme. Se karsii toimintoja joita ei käytetä ja jäykistää rakenteita usein toistuvien asentojen mukaiseksi.

Ongelmaksi tämä muodostuu kun nämä uudet nivelten asennot eivät ole rakenteille tai toiminnalle optimaalisia. Kantapäästään jatkuvasti korotettu jalkaterä ei taivu kunnolla sääriluun suuntaan ja nojan tukema selkä ei jaksa kannatella ylävartalon painoa. Kuitenkin jo pelkkä kävely muuttuu hankalaksi, jopa vahingolliseksi ilman näitä ominaisuuksia. Lisäksi kaikista moderneista mukavuuksista huolimatta joudumme yhä ajoittain liikkumaan jotta saamme asioita tehdyksi, ja silloin liikkumattomuuteen sopeutunut keho muodostuu ongelmaksi.

Kaikkien ei tarvitse pumpata lihaksiaan suunnattomaksi ja pudottaa rasvaprosenttiaan olemattomaksi. Mutta kaikkien keho rakentuu sen mukaan mitä siltä vaaditaan. Jokaisen päivittäiset toiminnat määrittävät sen onko oma keho tehokas toimimaan todellisessa maailmassa vai onko se istumisen mestari.

Rajat

Olen keväiseen tapaani ilmoittautunut polkujuoksukilpailusarjaan. Talvena en tietoisesti juossut paljoa sillä halusin keskittyä voiman lisäämiseen. Joten näissä kisoissa en niinkään kilpaile vaan harjoittelen sekä juoksua että kilpailemista. Ne valmistavat minua kesän muihin juoksutapahtumiin.

En ole Juoksija, en tule olemaan palkintokorokkeilla enää tässä iässä. Mutta se ei ole kilpailemiseni tavoite. Kilpailutilanne ja muut samalla reitillä juoksevat kisaajat saavat minut puskemaan eteenpäin huomattavasti lujempaa kuin itsenäisesti juoksemalla. Näissä kilpailuissa pääsen lähemmäs rajojani.

Välillä on syytä mennä treenissään rajoille. Välillä pitää puskea niin pitkälle kuin pystyy. Muutoin ei koskaan tiedä missä kohtaa ne todelliset rajat ovat. Useimmiten se todellinen raja ei ole vielä siinä missä se tuntuu olevan. Sen ensimmäisen seinän läpi pääsee vielä, mahdollisesti vielä muutaman sen jälkeenkin. Ja jostain sieltä toiselta puolelta löytyy se todellinen muuri.

Siitä syystä osallistun kilpailuihin. Talven vähäiset juoksut ovat tehneet minusta juoksun suhteen löysän. Omilla lenkeillä on ollut liian helppoa hidastaa kun tuntuu pahalta, liian helppoa kääntyä aikaisemmasta risteyksestä kotiinpäin. Mutta Suomen kesä on täynnä hienoja juoksutapahtumia, ja haluan osallistua edes osaan niistä. Ja haluan pystyä juoksemaan niissä kunnolla. Joten minun täytyy uudelleen löytää rajani, todelliset rajani, jotten hellitä pienten seinämien edessä.

Uskon treenamisen suhteen enemmän maltilla tekemiseen. Aina täysillä puskeminen ei ole järkevää. En halua vain rääkätä kehoani vaan oppia uusia taitoja, ja silloin hermostoa ei voi ajaa loppuun treenin aikana. Teen mieluummin vähän mutta laadulla ja jätän tankkiini sen verran polttoainetta että voin tehdä seuraavana päivänäkin saman treenin jos niikseen tulee. 

Tässä kuussa käyn silti kokeilemassa rajojani. Juoksen metsän keskelle minua nopeampien perässä ja pyrin asettamaan omat rajani uudelleen. 

Lattialla istuminen

Kehomme on kehittynyt liikkuvaksi. Tarvitsemme liikettä, ja liikkumattomuus terveytemme suurimpia uhkia. En tarkoita liikuntaa, kun puhun liikkumisesta. En tarkoita vain säännöllistä ja monipuolista treeniä, vaikka sekin on tärkeää. Meidän pitäisi liikkua enemmän myös silloin kun emme treenaa. Ja meidän pitäisi liikkua myös muilla kuin niillä ilmiselvillä osillamme.

Ihmiskunta on ollut hyvä tekemään elämästään mukavampaa. Tämä mukavuus tarkoittaa yleensä liikkumisen, varsinkin pienten liikkeiden, vähentymistä. Ruokaa ei tarvitse itse etsiä, kerätä, pilkkoa tai edes kypsentää, työkalut toimivat ulkoisella energialla lihasvoiman sijaan ja kulkeminen voidaan hoitaa moottoroidusti. Lisäksi kaikki on niin ergonomista ettei mitään askareita tarvitse tehdä epätavallisissa asennoissa.

Ja valitettavan usein se tavallinen asento on istuma-asento. Syömme, matkustamme, työskentelemme ja rentoudumme lähes identtisessä asennossa. Väittävät että istuminen tappaa, mutta oikeastaan se tappaja on pysyttely samassa asennossa, siitä huolimatta mikä se asento on. Tässä maailmassa se asento on istuma-asento.

Oma ratkaisuni istumisen vähentämiseksi on ollut siirtyä istumaan lattialla. Kotona välttelen tuoleissa istumista. Kyläpaikoissa ja kahviloissa istun normaalisti, perheen kesken käytämme sohvaamme ja syömme normaalisti pöydän ääressä. Mutta itsekseni syödessä tai telkkaria katsoessa ja lasten kanssa touhutessa siirryn lattialle. Tätä kirjoittamistakin harrastan lattialla istuen.

Lattialla istuminen on loistava keino säilyttää jalkojen, etenkin lonkkien liikkuvuus. Lattialla on mahdotonta löytää asentoa jossa olisi mukavaa olla pitkään, joten asentoa tulee vaihdettua usein. Istun eriasteisissa lootusasennoissa, seizassa tai jalat suorana edessäni. Välillä olen ”pieni merenneito” -asennoissa tai syväkyykkyilen.

Lattialla istuminen on asentojen vaihtamisen vuoksi dynaamisempaa ja selkänojan puuttuminen pakottaa aktivoimaan keskivartaloa. Lisäksi lattialla ollessa tulee helposti innostuttua venyttelemään tai tekemään pieniä kehonpainoiluja. Lattialta pitää myös nousta ylös useita kertoja päivässä, taito jonka ylläpito on äärimmäisen tärkeää.

Helpoin keino lisätä liikettä elämäänsä on ujuttaa sitä normaaliin arkeen. Uudet tavat tehdä jokapäiväisiä asioita eivät syö arvokasta aikaamme tai kuluta rahojamme. On helpompaa lisätä liikettään vaihtamalla sohva lattiaan kuin yrittää tunkea kiireisiin päiviinsä lisää treenikertoja.

Kipsatut jalat

Jos murran kädestäni luita ja se joudutaan kipsaamaan, saan samantien ohjeet miten liikutella sormiani ja miten minun tulee alkaa kättäni kuntouttamaan kipsin poiston jälkeen. Kukaan ei kyseenalaista kipsihoidon aiheuttamaa kudosten surkastumista.

Asetamme jalkamme päivittäin lähes samaan asemaan kuin kipsattu käsi. Suurin osa meille myytävistä kengistä on jäykkäpohjaisia ja liian ahtaita, estäen jalkateriemme vapaan liikkeen. Kudoksemme eivät tiedä estääkö niiden liikettä luun paranemisen mahdollistava kipsi vai kulttuurin ja vinoutuneiden kauneuskäsitysten mukainen jalkine ja ne surkastuvat yhtälailla liikkeen puutteessa. Ei ole ihme että kärsimme kipeistä jaloista ja vääntyneistä varpaista.

Omaamme eläinkunnan taitavimmat kädet, ja käsiemme motoriikka on sallinut lajimme kehittää kaikki nämä ihmeelliset työkalut ympärillämme. Yhteiskunnassa pärjääminen vaikeutuu huomattavasti jos kätemme eivät toimi oikein. On ymmärrettävää että käsien toiminta halutaan pitää hyvänä ja tarkkana. 

Jalkaterämme ovat kuitenkin liikkumisemme perusta. Jos jalkaterien toiminta ei ole kunnollista tai niiden asento on väärä, ongelmat kertautuvat muihinkin liikkumiseen tarvittaviin rakenteisiin. Polviin, lonkkiin, lantioon ja selkärankaan niin alhaalla kuin ylhäällä. Kun emme tunne jalkateriämme emmekä hallitse niiden liikettä, meillä ei ole tasapainoa, nopeutta tai voimaa. 

Menetämme paljon kyvystämme liikkua vain koska kauneuskäsityksemme suosii kapeita ja teräväkärkisiä jalkoja. Ja koska meille on uskoteltu etteivät jalkamme kestäisi kävelyä ilman paksua ja kovaa kengänpohjaa suojanaan. Kauneuskäsityksiä voi muuttaa ja jalkamme kestävät kyllä.

Vapauttakaa jalkanne.

Vahvuus

Olin poikalapsi 1980-luvulla. Sankareitani olivat He-Man, Arnoldin ja Stallonen elokuvahahmot, Marvelin supersankarit ja videopelien päähenkilöt. Kasvoin ihaillen lihaksikkaita ja suurikokoisia mieshahmoja jotka suunnattomilla voimillaan taistelivat vääryyttä vastaan ja tekivät maailmasta parempaa paikkaa.

Lihakset eivät kuitenkaan kasvaneet minulle itselleni osmoosin voimalla, vaan teini-ikäisenä kroppani näytti juuri niin atleettiselta kuin sarjakuvia lukemalla ja peliohjainta rämpyttämällä voi saavuttaa. 

En edelleenkään ole suurikokoinen tai lihaksikas. Vaikka harrastankin liikuntaa nykyään eksponentiaalisesti enemmän kuin lapsuudessani, harjoitteluni ei tähtää lihashypertrofiaan. En haaveile olevani supersankareiden näköinen, sillä käsitykseni siitä mitä on todellinen vahvuus ja voima on muuttunut. Enkä viittaa henkiseen voimaan tai luonteen sitkeyteen. Puhun nimenomaan fyysisistä ominaisuuksista ja siitä mitä todellinen ruumiillinen vahvuus on.

Lapsuuteni sankareiden lihaksekas ulkomuoto ei kerro vielä varsinaisesta voimasta mitään. Koko ei kerro kaikkea tehosta, vaikka jokainen joka omaa suuret lihakset, omaa myös voimaa. Siis sellaista voimaa jolla liikutetaan suuria määriä massaa. Mutta todellisessa elämässä suurien kuormien liikuttelu ei kuitenkaan ole se kaikkein tärkein ominaisuus.

Minun elämässäni tärkeää voimaa on se että jaksan kantaa väsähtäneen poikani kaupasta kotiin vaikka takana olisi työpäivä. Minulle vahvuus on sitä että voin siirtää lounaalle lähtöäni tunnilla eteenpäin jos tilanne töissä ei salli syömistä aiemmin. Voin kulkea portaita, voin nukkua vieraalla patjalla, voin kiivetä hakemaan puusta sinne juuttuneen frisbeen. Minulle vahvuutta on se että pärjään arjessani ja että tiedän pärjääväni myös silloin kun maailma heittää kapuloita arjen rattaisiin ja tekee asioista vaikeampia.

Ja sen kaltaisen voiman saavuttamiseksi minä juoksen, kiipeilen, loikin, vääntäydyn vaikeisiin asentoihin, kuljen paljain jaloin, istun lattialla ja nukun ilman tyynyä. Ja toki myös nostan painavaa.

(Voi myös olla tämä kaikki luonnollinen liikkuminen ja ”haluan pärjätä arjessa” -höpinät ovat vain defenssejä mieheltä joka ei koskaan saanut aikaiseksi pumpata itseään lihaksikkaaksi. Mutta mitään en myönnä.)


Treenaus vastaan liikkuminen

En ole osannut keskittyä mihinkään tiettyyn urheilulajiin tai tapaan liikkua sellaisella omistautumisella että olisin saavuttanut ikinä mitään urheilussa. Mutta olen liikkunut paljon aikuiselämäni aikana. Ja usein kovaa. Pitää puhua puuskuttamatta ei päde juoksulenkeilläni ja painomäärä levytangossa ovat (minulle) isot. Olen halunnut treeniaikani olevan tehokasta tekemistä. Ja hyötyliikunta ei minua kiinnostanut. Liikuin jo monta kertaa viikossa ja kovalla temmolla, mitä lisäarvoa heikkotehoisesta arkiliikkumisesta olisi minulle?

Sitten sain lapsen. Aikaa treenamiselle ei enää ollutkaan samalla lailla, eikä varsinkaan samalla säännöllisyydellä. Kun se toinenkin lapsi syntyi, aika kaventui entisestään. Tai oikeastaan aikaa on saman verran, mutta sitä kaikkea ei pysty käyttämään vain omaan treeninsä. Uskon että muista huolehtiminen vaatii sen että pitää ensin huolta itsestään, mutta missä vaiheessa se alkaa olla vain itsekästä?

Perhe-elämä pakotti minut ymmärtämään kaiken liikkeen merkityksen. En vain niiden isojen ja tehokkaiden, vaan myös pienten ja huomaamattomien. Tajusin ettei ydin ole liikunnan tehossa vaan siinä miten paljon ajasta on liikkumatta. Kovakin tunnin treeni viisi kertaa viikossa on murto-osa kaikesta siitä mitä teen. Vaikka haastaisin itseni treenatessa ja liikkuisin kovaa, loppupäivä ei saa kulua paikallaan istuen.

Se määrä liikkumista mitä nyky-yhteiskunta pitää riittävänä on paljon vähemmän kuin esi-isiemme päiviin kuulunut liike. Istumme, kuljemme matkamme moottoriajoneuvoilla, syömme ruokaa jonka kerääminen ja prosessointi on ulkoistettu muualle ja suojaamme itsemme ympäristöltä vaatteilla. Emme vääntäydy epämukaviin asentoihin päivittäisissä toimissamme, emme kulje epätasaisilla pinnoilla. Paljon pienen pientä liikettä jää kehoissamme tekemättä vain koska meidän ei tarvitse puhdistaa tai kuoria ruokiamme, hienontaa niitä käsiemme tai leukojemme lihasvoimalla tai säädellä kehomme lämpötilaa ympäristön mukaan.

Nykyään pyrin liikkumaan pitkin päivää, kaiken aikaa. Tekemään pieniä valintoja päivissäni jotta kehoni saisi enemmän liikettä. Osa valinnoistani on niitä perinteisiä hyötyliikunnan keinoja. Matkojen kulkemista lihasvoimalla, asioiden kantamista käsillä eikä kärryillä. Osa on pieniä treenihetkiä joita voi istuttaa päiviinsä huomaamatta, kuten pihapuussa tehdyt leuanvedot, lasten nostelut ja kiipeilyt leikkipuistojen telineissä. Mutta ennen kaikkea teen kaikkea pientä, kaikkea sellaista jota en ennen edes ajatellut liikuntana. Istun nytkin lattialla jotta en pysty pysymään samassa asennossa pitkään. Opettelin nukkumaan ilman tyynyä samalla logiikalla. Tiputan itseni syväkyykkyyn aina kun minun tarvitsee kerätä jotain lattialta. En paloittele tai kypsennä pehmeäksi kaikkia kasviksia joita syön. Etsin hankalia kulkureittejä kävellessäni. Tasapainoilen hiekkalaatikkojen reunoilla ja puunrungoilla. Ja altistan itseni ajoittain tarkoituksella kylmälle tai kuumalle jotta kehoni joutuu itse säätämään lämpötilaansa.

Pidän edelleen siitä kun saan treenata kovaa. Haluan jatkossakin tehdä hapottavia lihaskuntopiirejä ja juosta itseni läkähdyksiin. Ja uskon niiden olevan tarpeellisia. Välillä pitää mennä rajoilleen jotta tietää kuinka pitkälle voi mennä. Mutta terveyden kannalta oleellisempaa on pitää keho liikkeessä, monipuolisesti ja moniakselisesti, pitkin päivää.

Liikkuminen on muutakin kuin vain treenausta, harjoittelua ja harrastamista. Liikkumista tapahtuu muuallakin kuin kuntosaleilla, lenkkipoluilla ja tietyn harjoitusajan aikana. Helpoin tapa lisätä liikuntaa päiviinsä ei ole lisätä treenitunteja vaan muuttaa passiivisemmat hetket liikkuvammiksi.