Miksi

Liikkuminen ei ole vain hyväksi terveydelle, se on välttämätöntä. Vaikka kannustan liikkumaan muulloinkin kuin vain tiettyinä tarkkaan rajattuina hetkinä, ovat liikuntaharrastukset loistava keino tuoda elämäänsä jonkinasteinen minimimäärä liikkumista. Harrastustaan kannattaa kuitenkin hieman ajatella tarkemmin ja kysyä itseltään miksi harrastaa sitä mitä harrastaa. Varsinkin jos liikunta ei ole itselle mielekästä tekemistä ja tuntuu enemmänkin velvollisuudelta.

Terveyden vuoksi liikuntaa harrastaessa on helppo ajautua hölkkäpoluille, kuntopyörän päälle tai nostelemaan painoja kehonrakennustyyliin. Tietyt lajit saavat enemmän näkyvyyttä kuin toiset, mutta se ei silti tarkoita sitä että ne sopisivat yhtä hyvin kaikille. Oikean lajin valinta riippuu jokaisen omista tavoitteista ja mieltymyksistä. Väärin valittu liikunta ei anna hyötyjä joita hakee eikä siksi kannusta jatkamaan. Ja jos tekeminen itsessään ei ole edes miellyttävää, miksi tehdä sitä?

Yksi isoimmista virhekäsityksistä liikunnan suhteen tuntuu olevan että se on hyvä tapa vähentää ylimääräisen rasvan määrää kehossa. Sitä se ei ole. Rasvanpolttoon ei liikunnan lisääminen riitä ellei siihen yhdistetä ruokavaliomuutoksia tai vähintään kalorien seuraamista. Keho alkaa vaatia liikunnassa menetettyjä kaloreita ja jos syömisiään ei mittaa, on helppoa huomaamattaan lisätä juuri sen verran syömistään kuin liikunta kuluttaa. Ongelmaa lisää se että rasvanpolttoa haetaan herkästi nimenomaan kestävyysliikunnasta, koska se kuluttaa vastusharjoittelua enemmän kaloreita liikunnan aikana. Kestävyysliikunta saa kehon sopeutumaan lisääntyneeseen energian kulutukseen ja se siirtyy säästöliekille. Siinä missä vastusharjoittelu käskee kehoa rakentamaan lisää ja sitä myöten kuluttaa enemmän energiaa myös harjoituksen ulkopuolella, kestävyysharjoittelu vähentää energian kulutusta liikunnan ulkopuolisina aikoina.

Vastusharjoittelun ongelma sitä vastoin on se että kehonrakennuskulttuuri ja pinnalliset syyt sekä ylivarovainen suhtautuminen tiettyihin liikkeisiin kannustamiseen ovat ohjanneet sen opettamista pitkään. Tämä tarkoittaa sitä että lihaksia eristävät liikkeet ovat suuremmassa roolissa kuin useiden nivelten liikettä vaativat suuret liikkeet. Isoloidut liikkeet ovat hyviä lisäämään lihasmassaa ja kohdentamaan harjoitusta tiettyihin paikkoihin, mutta toimintakyvyn ja terveyden vuoksi harjoitteleva saisi enemmän irti kyykkäämällä, penkkaamalla ja maastavetämällä.

Näiden ongelmien lisäksi liikuntaan suhtautuminen saattaa olla pielessä. Urakkana ja pakkopullana liikuntaan suhtautuminen jättää alleen liikkumisesta nauttimisen ja uuden opettelemisen riemun. Jos liikkuu kehittyäkseen, miksei liikkuisi siten että samalla oppii myös käyttämään kehoaan paremmin ja olemaan paremmin läsnä kehossaan, sen sijaan että vain puurtaa pois kaloreita tai jauhaa vaadittuja toistoja?

Kaikille liikuntalajeille on paikkansa: Kehonrakentajilta saa parasta oppia siitä miten näyttää hyvältä alastomana ja miten manipuloida kehonsa kasvua ja koostumusta. Juoksu on äärettömän hyvä laji aerobisen kunnon kohottamiseen ja taito josta voi olla oikeasti hyötyä monessa hetkessä. Jopa kuntopyörällä on paikkansa sille joka haluaa kehittää pyöräilyssä vaadittuja ominaisuuksia säädellymmin ja säästä riippumatta. Kenenkään ei tämän kirjoituksen perusteella tulisi hävetä omia valintojaan tai lajejaan. Ja tärkein ominaisuus lajissa on se että sitä tekee, tekemisen mielekkyys on pitää aina paremmin harrastuksen viikko-ohjelmassa kuin mitkään hyödyt mitä lajista saa.

Kannattaa silti kysyä itseltään miksi liikkuu kuten liikkuu. Ohjaako liikuntaa oma halu tai osuuko lajin kehittämät ominaisuudet omiin tavoitteisiin? Vai onko liikuntalaji valikoitunut median, ystävien kehujen tai virheellisten käsitysten ohjaamana? Olisiko sittenkin jokin toinen tapa liikkua itselle se mielekkäämpi tai se jolla omiin tavoitteisiin pääsee paremmin?

Seikkailu

En ollut liikkuva lapsi. Nuoruudessani pallopelit tai urheilulajit eivät kiinnostaneet yhtä paljon kuin videopelien, elokuvien, sarjakuvien, kirjojen tai oman mielikuvituksen luomat fantasiamaailmat. Nuorena seikkailin tuntitolkulla Midgarin slummeissa, Gloranthan alangoilla tai Keskimaan maastoissa liikkumatta metriäkään. 

Ensimmäinen jokseenkin säännöllisesti tekemäni liikuntamuoto oli pyöräily. Oikeastaan en tuolloin ajatellut sitä liikuntana. Pyöräily oli minulle uusi tapa seikkailla. Koin pyörän selässä oikeaa maailmaa tutkiessani samankaltaista intoa kuin mitä kuvitteellisissa maailmoissa löytöretkeily aiheutti, olkoonkin että löysin lähinnä uusia katuja tai mielenkiintoisen näköisiä taloja taikamiekkojen tai mahtisormusten sijaan.

Kun löysin juoksun, valjastin sen seikkailukäyttöön. Kaikkien asuinpaikkojeni lähimaastoja olen juossut enkä ole tyytynyt kiertämään aina samoja polkuja. Lisäksi aina mahdollisuuksien mukaan yritän matkustaessani saada tehtyä jonkinlaisen juoksun. Mikään ei tutustuta uuteen ympäristöön yhtä tehokkaasti kuin sen halki juokseminen. Mutta parasta on kun löytää mielenkiintoisia paikkoja ihan läheltään, niistä ympäristöistä joista luuli jo tietävänsä kaiken. Lähelläkin voi löytöretkeillä, etenkin kun siirtyy isoilta teiltä pienemmille poluille.

Tajusin taannoin että samankaltaista löytöretkeilyä teen myös muuten liikkuessani. Kallioilla ja puissa kiipeily, erilaiset temput ja jopa uudet voimaharjoitusliikkeet ovat minulle enemmänkin tapa tutkia mihin kehoni pystyy ja miten sitä voi käyttää kuin vain liikuntaa. 

Uskallan väittää että ihmisellä on taipumus kokea seikkaileminen miellyttäväksi. Olemme laajalle ja erilaisiin ympäristöihin levinnyt laji, joten tarve lähteä tutkimaan mitä metsän reunan toisella puolella tai vuoren takaa löytyy on ollut lajillemme edullinen. Lähes kaikki nauttivat seikkailemisesta, joko matkustaen ympäri maailmaa tai fiktion keinoin.

Uteliaisuuden säilyttämällä, uutta opettelemalla ja tekemiseensä keskittymällä liikkumisestaan voi tehdä yhden tavan sammuttaa seikkailun janoaan. Kun juoksulenkki on kilometrien laskemisen sijaan uusien reittien etsintää ja painojen nostaminen tylsän toistamisen sijaan kehon rajojen tutkimista, liikkumisesta tulee mielekkäämpää. Seikkaillakseen ei ole välttämättä tarpeen lähteä omaa kehoaan kauemmaksi. 

Kaaoksen edut

Eliölajien kehitykselle on edullista karsia pois niitä toimintoja jotka turhaan kuluttavat energiaa. Ennen kuin ihminen oli ihminen, ja vielä tuhansia vuosia sen jälkeenkin, edeltäjämme elivät ympäristöissä joissa selvitäkseen joutui liikkumaan monipuolisesti ja usein. Tämän vuoksi kehomme ovat täynnä toimintoja jotka vaativa lihasten liikettä toimiakseen kunnolla. Elintapamme on kuitenkin kiihtyvällä tahdilla vähentänyt ja yksipuolistanut liikkumistamme aina maanviljelyn alkamisesta lähtien. Vaikka maanviljely vaati satojen vuosien ajan ihmisten suorittamaan kehollista työtä, oli liikkuminen silti huomattavasti enemmän samankaltaisina toistuvia liikeratoja vaativaa kuin metsästäminen ja keräily oli ollut. Teollistuminen vähensi liikkumisen monipuolisuutta merkittävästi tästä edelleen ja työn automatisaatio vei lopunkin monipuolisuuden.

Jostain syystä sama yksipuolisuus levisi myös liikkumiseemme. Luonnollisessa maailmassa kulkemisessa ja toimimisessa läsnä ollut kaaos vaihdettiin järjestelmällisiin toistoihin, tasapaksuihin otekahvoihin ja robottimaiseen toistamiseen. Joukkuepelit tarjoavat arvaamattomampaa liikkumista, mutta tämäkin tapahtuu lähes poikkeuksetta tasaisilla pelikentillä ja sääntöjen ja optimoitujen tekniikoiden järjestelmällisyydellä.

Säännöllisesti liikkuva henkilökään ei välttämättä käy kuin murto-osassa niistä myriadeista asennoista joihin hänen kehonsa olisi mahdollista päätyä. Liikuntatunneissa, lajien määrässä, tehdyissä toistoissa tai kuljetuissa kilometreissä mitattuna liikkumista saattaa olla paljon mutta silti kehossa saattaa olla paikkoja jotka eivät saa riittävästi liikettä ylläpitämään nivelten liikelaajuutta ja tehokasta veren laskimopaluuta.

Keho on monimutkainen toisiinsa vaikuttavien toimintojen verkosto jonka jokaiseen yksittäiseen osaan vaikuttaminen on lähes mahdoton urakka. Monimutkaisiin ongelmiin kannattaa usein etsiä yksinkertaisia ratkaisuja. Liikkumisen ollessa kyseessä, paras tapa varmistaa eri osien monipuolinen liike ei ole yrittää eristää jokainen osa, vaan altistaa keho kaaokselle jolloin liikettä jakautuu varmemmin joka puolelle.

Kivien, puunrunkojen tai hiekkasäkkien nostaminen pakottaa erilaisiin otteisiin ja liikeratoihin kuin tangosta kiinni pitäminen. Samoin roikkuminen ryhmyisissä puunoksissa on uusi ärsyke tasapaksuun tankoon tottuneille kämmenille. Kävely ja juoksu kumpuilevassa maastossa juurten ja kivien päällä pakottaa jalkaterät ja nilkat tuhansiin uusiin asentoihin tasaiseen katuun verrattuna. Oksien väistely ja niiden alitse kumartelu metsässä kulkiessa tekee rangan liikkeelle saman. Improvisoitu omalla kehollaan leikkiminen tai laveiden sääntöjen puitteissa tehdyt liikkumistehtävät vievät tekijänsä vahingossa uusiin asentoihin.

Liikkumistekniikoita opetellessa, virheliikeratoja korjatessa tai kehoa kuntouttaessa liikkumisen muuttujat kannattaa pitää minimissään ja tehdä työtä tasaisella, tasapaksulla ja toistaen. Mutta kehon toiminnalle tekee suuren palveluksen jos ajoittain antautuu kaaoksen vietäväksi ja liikkuu luonnollisessa ympäristössä ja miettimättä liikaa.

Lämmittely

Ennen kuin tiesin mitään liikkumisesta, tiesin että pitää lämmitellä. Koulun liikuntatunneilla ja ennen kamppalu-urheilulajien treenejä näin tehtiin, ja sitä kautta ymmärsin että lämmittely oli jotain mitä piti tehdä ennen liikuntaa. Tästä ymmärryksestä huolimatta omatoimisesti liikkuessa lämmittelyt jäivät usein tekemättä.

Vanhempana huomasin että lämmittelyllä sai lisättyä suorituskykyä. Varsinkin juoksukisoissa tämä oli ilmiselvää. Joten ryhdistäydyin ja aloin hakemaan lämpöjä ennen treenejä, jopa silloin kun tarkoitus ei ollut kilpailla tai repiä maksimitehoilla. Alkuun tein niin kuin muutkin. Työmaan kuntosalilla poljin kuntopyörää ennen treeniä. Luulin silloin että lämmittelyn tarkoitus on saada lihaksiin verenkiertoa ja lämpöä jotteivät ne rikkoonnu kun niitä aletaan tosissaan käyttämään.

Tylsistyin tähän jalkojen pyörittelyyn melko nopeasti ja aloin tutkia muita tapoja hakea lämpöä. Tajusin että senkin ajan voisi käyttää paremmin hyödyksi ja alkaa opettelemaan uusia taitoja lämmittelyhetkiensä lomassa. Tuolloin kuvaan astuivat erilaiset liikkuvuusharjoitukset ja eläinliikkumiset. Edelleen toiminnan tarkoitus oli lämmittää lihaksia, olkoonkin että se tapahtui nyt kokonaisvaltaisemmin ja paremmin liikkuvuuteen panostaen kuin kuntopyörällä. Kehitys on kuitenkin jatkunut ja nykyään käytän ennen harjoitusta tehtävästä valmistavasta liikkumisesta mieluummin termiä virittäminen kuin lämmittely.

Lihasten kylmyys ei oikeastaan ole syy sille miksei harjoittelua kannata aloittaa suoraan kovatehoisena. Treenin aloittaminen kevyesti antaa keskushermostolle viestin päästää kehon osat liikkumaan tehokkaasti ja laajoilla liikeradoilla. Kun kehoa virittää liikkumiseen ennen varsinaista harjoittelua, se osaa paremmin ottaa käyttöön eri osiaan. Eli harjoittelusta tulee tehokkaampaa, hallitumpaa ja turvallisempaa.

Tästä johtuen termi virittäminen kuvaa liikunnan aloittavaa toimintaa paremmin kuin lämmittely. Se myös ohjaa tekemään järkevämpiä asioita ennen harjoitusta: sykkeiden nostaminen ja kehon lämmittäminen eivät palvele haluttua tarkoitusta yhtä hyvin kuin harjoitettavien osien liikkuvuuden optimointi ennen treeniä. Kuntopyörää polkemalla saa hien pintaan, mutta se ei auta lapoja liikkumaan koko liikelaajuudellaan penkkipunnertaessa.

Yksinkertaisimmillaan virittäminen voi olla harjoitukseen kuuluvien suoritusten tekemistä ilman kuormaa ja tarkkaan keskittyen. Tai liikkeissä tarvittavien nivelten liikkuvuusharjoituksia. Parhaimmillaan virittämällä voi ohjata kehoa käyttämään oikeita liikeratoja ja lievittää paikallaan olon epäedullisia vaikutuksia liikkuvuuteensa. Silloin kun itse harjoitus on kokonaisvaltaisesti koko kehoa käyttävä ja ennalta-arvaamaton, esimerkiksi palloilulaji tai kamppailu-urheilu, virittäminen kannattaa tehdä mahdollisimman laajasti kehon eri osia liikuttavilla tavoilla. Nilkkojen, lonkkien, lantion, selkärangan ja hartioiden virittäminen on yleensä aina hyödyllistä.

Sykkeen ajoittainen nostaminen on hyödyllistä. Mutta ennen harjoittelua on parempi virittää keho tulevaan kuin vain hakea hikeä. Kehoa lämmittävä liikkuminen kannattaa jättää tekniikkaharjoituksen jälkeen tapahtuvaksi toiminnaksi tai omaksi harjoituksekseen. Viritetään mieluummin kuin lämmitellään.

Paljaiden jalkojen kaninkolo

Kuljen mahdollisuuksien mukaan paljain jaloin tai minimaalisesti jalkaani verhoavissa jalkineissa. Välillä senkin uhalla että vaikutan oudolta tai että tingin mukavuudestani. Olen Jalkanörtti ja paljasjalkailija. Logonani on jalan kuva. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä että uskon jalkojen luonnollisen toiminnan olevan liian monen ihmisen elämästä puuttuva palanen, se asia jonka avulla olisi mahdollista parantaa terveyttään massiivisesti pienellä panostuksella. Mutta paljasjalkailu on minulle myös allegoria elämänasenteestani.

En muista enää miksi käytin tavanomaisia kenkiä. Muistan että olen aina pitänyt keveistä ja pehmeistä kengistä, mutta silti minulla on ollut useita kenkiä joita en nykyään käyttäisi tai soisi muidenkaan käyttävän. Mutta en osaa sanoa miksen silloin joskus käyttänyt niitä mukavalta tuntuvia kenkiä, vaan kaappiini päätyi kömpelöitä, isoja ja epämukavia kenkiä. En ole koskaan ollut muodin perään tai liiemmin kiinnostunut vaatteideni ulkonäöstä, jostain syystä kenkien suhteen en osannut kuitenkaan luottaa omiin tuntoihini.

Kun sitten aloin ymmärtää miksi paljaat jalat tai niiden toiminnan sallivat kengät tuntuivat niin hyviltä, tuntuu kuin olisin tullut esiin sumusta. En voi käsittää miksen siinä sumussa erottanut asioita jotka olivat päivänselviä. Miksi jalat ovat niin erilaisessa asemassa muuhun kehoon nähden? Emme pidä käsissämme tumppuja kuin silloin kun ympäristön kylmyys niin vaatii, kuitenkin jalkoihin laitamme vaatekappaleet jotka vertautuvat nyrkkeilyhanskoihin. Annamme päätyössäni sairaalassa lastoitukseen liittyen ohjeita paikalleen asetetun raajan liikkuvuuden ylläpitoon, kuitenkin jalkamme asetamme tyytyväisenä kipsin kaltaiseen tukeen päivittäin. Ja jalkineteollisuus kehittelee innoissaan uusia tukia, vaimennuksia ja askelta ohjaavia rakenteita, siitä huolimatta että kolmesataatuhatta vuotta jalat ovat palvelleet lajiamme ilman niitä.

Paljasjalkailu vei minut kaninkoloon joka sai epäilemään muidenkin kehon luonnollista toimintaa muuttavien käytäntöjen järkevyyttä. Jos yleinen ajatus jalkojen toiminnasta on niin peittynyt statussymboliikan, markkinoinnin ja hyvää tarkoittaneiden, mutta ohiampuneiden innovaatioiden harsoon, missä muissa asioissa olemme erehtyneet? Monessako muussa kehon toiminnan osa-alueessa on vallalla ylimielinen ajattelu siitä että kehittämämme teknologia on parempaa kuin se mitä kehomme luonnostaan tekee?

En väitä etteikö niinkin välillä ole. Näen työssäni niitä ihmeitä joita ihmisen kekseliäisyys kehon toimintaan puuttumisen suhteen saa aikaan. Kuinka kudoksia läpivalaisevan teknologian ja millimetrien paksuisten työkalujen avulla tappavia verisuonitukoksia voidaan purkaa tai oikeasta rytmistä eksynyt sydän ohjata oikeaan tahtiin sähkövirran avulla. Lääketeollisuuden kemistit ovat kehittäneet aineita joilla hoitaa sairauksia jotka vielä 150 vuotta sitten olivat kohtalokkaita. Mekaaniset tuet auttavat ihmisiä joiden keho on pettänyt heidät toimimaan täysipainoisesti maailmassa.

Mutta pääasiassa ihmisen keinot puuttua kehon toimintaan vievät ojasta allikkoon. Lääkkeet aiheuttavat aina ei-toivottuja sivuvaikutuksia, operaatiot samoin. On tilanteita joissa lääkkeet tai toimenpiteet ovat välttämättömiä, joskus allikko on parempi kuin oja. Mutta yhden asian muuttaminen kehossa vie aina jonkin toisenkin asian eri suuntaan. Kehon monimutkaisten ja toisiinsa vaikuttavien mekanismien täysi hallinta on niin hankala kokonaisuus että pääsääntöisesti on parempi toimia tavoilla joihin kehomme on kehittynyt kuin yrittää keksiä kumuloituviin ongelmiin aina uusia ratkaisuja.

Kengät eivät vaikuta vain varpaiden ja jalkaterien toimintakykyyn ja kaikkeen siihen mihin niillä on suoraan vaikutusta. Jo se pieni luonnoton korko kantapään alla muuttaa koko kehon geometriaa. Koko keho toimii paremmin silloin kun jalat saavat toimia tavalla johon ne ovat kehittyneet. Kun ymmärsin tämän paljasjalkailupolkuni alussa, aloin etsiä luonnollisempia tapoja tehdä muitakin asioita. Siksi logoni on jalkapohja, siksi paljasjalkailu on minulle jalkojen terveyttä suurempi asia.

Mukavuus

Ihminen on eläinmaailman mestari keksimään työkaluja. Tämä taito on vienyt lajimme planeetan joka kolkkaan ja edesauttanut selviytymään erilaisissa ympäristöissä. Kiihtyvällä tahdilla olemme keksineet työkaluja helpottamaan elämäämme. Ja tekemään olostamme mukavampaa.

Mukavuus ympäröi meitä. Meillä on lämpöä, valoa, ruokaa ja viihdettä aina ulottuvillamme. Meillä on pehmeitä alustoja joilla istua tai maata. Nappia painamalla saamme ympäröivän lämpötilan säädettyä sopivaksi ja valaistuksen riittäväksi. Ja kun poistumme sisätiloista, meillä on käytössämme useita työkaluja joilla tuoda sama mukavuus myös ulkoilmaan.

Mukavuuden tavoittelu on sisäsyntyinen tarve. Sopivaan lämpötilaan hakeutuminen ja energian säästäminen lepäämällä kudoksia painamattomilla pinnoilla ovat olleet edullisia toimintoja esivanhemmillemme. Mutta mukavuus turruttaa. On helppoa unohtaa kuinka hienoa on olla mukavuuden keskellä. Silloin pienetkin kolhut perusmukavuudessa tuntuvat kohtuuttoman suurilta.

Epämukavuuteen totuttelussa on arvoa. Fyysinen harjoittelu, meditointi, kylmässä tai kuumassa oleilu ja paastoaminen ovat kaikki pohjimmiltaan itsensä asettamista vapaaehtoisesti epämukaviin oloihin. Näiden tapojen on todettu olevan terveydelle edullisia. Fysiologisella tasolla tunnemme suurimmaksi osaksi mekanismit jotka selittävät miten nämä käytännöt terveyttämme parantavat. Mutta kuinka paljon merkitystä on sillä että ne opettavat meidät sietämään epämukavuutta?

Elämä on helpompaa silloin kun epämukavuuteen on tottunut. Yllättävä fyysinen rasitus, asioiden odottelun tylsyys, lämpötilan vaihtelut tai ruokailun viivästyminen eivät ole niin suuria stressin lisääjiä arjessa kun omaa sietokykyään näille asioille on lisännyt harjoittelemalla niitä. Ja vaikkei keho olisikaan tottunut fysiologisesti juuri käsillä olevaan epämukavuuteen, auttaa yhden harjoittelu sietämään muitakin epämukavuuksia henkisellä tasolla.

En tarkoita että kaikkien pitäisi hyppiä kylmiin järviin tai tuijottaa tuntikausia seinää. Ja kuten kaikki muukin treenaaminen, etenkin epämukavuuden harjoittelu pitää aloittaa pienin askelin. Epämukavalta tuntuvat asiat ovat syystä epämukavia ja varsinkin kylmä ja kuuma ovat riskialttiita jos yrittää tehdä liikaa liian nopeasti. Lyhyitä epämukavuuden hetkiä on kuitenkin yksinkertaista ripotella elämäänsä maailmassa jossa mukavuus on joka puolella ympärillämme, riittää kun ajoittain luopuu osasta näitä mukavuuksia. Liikevälipalat, elektronisten viihdykkeiden vähentäminen tylsiä hetkiä tappamasta, saunominen, pienet altistukset elementeille liian vähissä vaatteissa ja pätkäpaastoaminen ovat esimerkkejä yksinkertaisista, pienimuotoisista ja turvallisista tavoista totuttaa kehoa epämukavuuteen.

Vaikka se kuulostaa ristiriitaiselta, vapaaehtoinen ja hetkellinen mukavuuksista luopuminen tekee elämästä mukavampaa.

Kahvakuula

Mikään yksittäinen harjoitusväline tai liikuntalaji ei kykene tarjoamaan kaikkea. Kaikki tavat liikkua ovat kuin työkaluja, niiden arvottaminen toisiinsa nähden riippuu siitä mitä niillä halutaan saavuttaa. Siksi en pidä eri harjoitusvälineiden vertailusta keskenään. Jos kuitenkin pitää nimetä yksi harjoitusväline joka kotiinsa kannattaa hankkia, suosittelen kahvakuulaa.

Kahvakuula eli girya on vanha venäläinen harjoitusväline. Nimensä mukaisesti se on rautainen kuula jossa on kahva. Alunperin giryat olivat viljan punnitsemiseen käytettyjä punnuksia. En ole varma kuinka niillä harjoittelu sai alkunsa, mutta ei ole vaikea kuvitella voimaa ja fyysistä kyvykkyyttä arvostaneiden maanviljelijöiden alkaneen voimiaan vertailla kahvakuulanostoilla. Kuulat pitivät pintansa voimaharjoittelun välineinä itänaapurissamme senkin jälkeen kun punnuksina niitä ei tarvittu. Harjoitusvälineenä Suomeen kahvakuula tuli kamppailu-urheilun mukana joskus vuosituhannen alussa ja räjähti koko kansan suosioon kymmenisen vuotta sitten kun toiminnallinen harjoittelu nousi trendikkääksi. Suurimmista suosion päivistä on tultu alaspäin, mutta suurimmalle osalle kahvakuula on ainakin ulkonäöltään tuttu kapistus.

Syitä miksi suosittelen kahvakuulaa kotitreenaajan välineeksi ovat sen verrattain pieni hinta, helppo säilytettävyys ja monipuolisuus. Isokaan kuula ei vie läheskään yhtä paljoa tilaa kuin levytanko tai kotikuntosali, se ei vaadi valmistelua kuten säädettävät käsipainot mutta kuitenkin antaa mahdollisuudet hyvin monipuoliseen voimaharjoitteluun. Kaikkeen se ei tietenkään pysty. Verrattain kevyenä välineenä sillä ei voi saavuttaa maksimaalisen voimantuoton suhteen samaa hyötyä kuin levytangolla eikä se epäsymmetrisenä ja vähemmän säätövaraa sisältävänä sovellu yhtä hyvin lihaskasvuun tähtääviin eristettyihin liikkeisiin kuin käsipainot. Lisäksi kuulaliikkeet, ainakin ne parhaimmat, vaativat käyttäjältä tarkempaa tekniikan hiomista ja kehon käyttöä kuin kuntoilulaitteiden ohjaamilla liikeradoilla toimiminen.

Mutta kenelle tahansa tavalliselle tallaajalle jonka päämotivaatio harjoitteluun on toimintakyvyn ylläpito ja kehittäminen sekä terveydestä huolehtiminen, kahvakuula on täydellinen harjoitusväline. Se kehittää niitä ominaisuuksia joita suurin osa meistä tarvitsee oikeassa elämässä. Vaikka maksimivoiman kehittämisestä ja lihasmassan lisäämisestä on hurjasti hyötyä, voimakestävyys ja lihasten yhteispelin harjoittaminen ovat suurimmalle osalle ihmisistä tärkeämpää opeteltavaa. Näiden ominaisuuksien lisäksi parhaiten kahvakuulalla tehtäväksi sopivat dynaamiset koko kehon liikkeet opettavat hengityksen rytmitystä, selän hallintaa ja lantion käyttöä voiman siirtoon, kaikki olennaisia taitoja liikkuessa. 

Kahvakuula vaatii opettelua ja varovaisuutta, sen nopea ja useita kertoja toistuva liikuttelu altistaa loukkaantumiselle jos kuula liikuttaa ihmistä eikä toisinpäin. Mutta toisaalta harjoittelun teknisyys tekee siitä hyödyllisempää, tietoisuus oman kehon toiminnasta on arvokkaampaa kuin vain yksittäisten lihasten voimantuoton lisääminen. Eivätkä riskit itsensä rikkomiselle tai oppimiskäyrän jyrkkyys ole silti lähelläkään painonnostoliikkeiden vastaavia. Kun kuulaa oppii liikuttamaan, sen hyödyt voittavat riskit moninkertaisesti. Lisäksi kunnon kuulaa ei saa hajalle millään, eli jos käyttöä vain riittää niin hinta-käyttöikä -suhde on ylittämätön.

Itselläni kuulaharjoittelu on sitkeästi pysynyt ohjelmassa kohta puolentoista vuosikymmenen ajan. Itse löysin takaperoisesti kuulan kautta levytangon ilot, mutta perinteisemmän voimaharjoittelun lisäksi kuulat heiluvat säännöllisesti käsissä joko omalla takapihalla tai muiden välineiden ohessa salilla. Itse en kotiini kaipaa muita voimaharjoittelun välineitä.

En myy kuulia, enkä tee yhteistyötä yhdenkään kahvakuulavalmistajan kanssa. Voin silti antaa vinkkejä kahvakuulan valintaan ja auttaa alkuun perusliikkeiden kanssa. Jos kaipaat apua, kysy rohkeasti yhteydenoton kautta.

Liikevälipalat

Liikunnan terveyshyödyt ovat kiistattomat ja hyvin tunnetut. Ja viralliset suositukset liikunnan määristä on helppo saada tietoonsa. Osa suosituksista pohjaa siihen että liikkumattomuutta vähennettäisiin, mutta kaikissa tämä ei tule esiin ja arkiajattelussa riittävä liikkuminen tarkoittaa pikemminkin tiettyjen aikaminimien saavuttamista.

Liikkumista katsellaan liian kapean putken läpi. Se mielletään lähinnä liikkumiselle varattuina aikoina ja sille pyhitetyissä paikoissa tapahtuvaksi toiminnaksi. Vaikka hyöty- ja taukoliikunta tuodaan esiin, käytännössä liikkuminen on monille salilla käymistä, lenkkeilyä tai urheiluharrastuksia. Vaikka liikunnan harrastaminen on terveyden kannalta hyvä asia, kehomme vaatii enemmän ja useammin liikkumista kuin vain harrastuksien puitteissa on realistista saavuttaa.

Liikkumiseen on hyvä suhtautua kuten ruokavalioon. Kaikki tarvittavat ravintoaineet saadakseen on varmempaa syödä useita kertoja päivässä kuin hotkia samansisältöinen ateria kolmasti viikossa. Liikkumista tulisi ripotella joka päivään, pitkin päiviä. Nauttia liikkumista kuten välipaloja.

Liikevälipalojen ei tarvitse olla pitkiä tai edes rasittavia liikkumissessioita. Käsien nostaminen suoraan ylöspäin tai syväkyykyssä käynti muistuttavat kehoa siitä että niihinkin asentoihin pitäisi päästä. Nivelten pyöritykset tuovat verenkiertoa paikoillaan olleisiin rakenteisiin. Lyhytkin kuorman kantaminen kertoo keholle että lihasvoimaakin tulee ylläpitää. Pienikin poikkeama kulkureitiltä luonnolliselle alustalle antaa jalkapohjille ja nilkoille myriadeja erilaisia asentoja tasaisen asvaltin sijaan.

Liikevälipaloja ripottelemalla on helpompi lisätä liikkumista elämäänsä kuin yrittää aloittaa säännöllinen liikuntaharratus. Niitä varten ei tarvitse varata aikaa matkoihin, vaihtaa vaatteitaan tai parhaimmillaan edes käyttää apuvälineitä. Osa liikevälipaloista, kuten kenkien vaihto luonnollisempiin tai lattialla istuminen eivät vaadi edes ylimääräistä ajan käyttöä. Liikevälipalat ovat yksinkertaisina ja lyhytkestoisina helppoja suhteuttaa oman kehonsa lähtötilanteeseen. 

Pelkästään liikevälipaloja tekemällä kenestäkään ei tule mestaria missään lajissa tai huippukuntoista yksilöä. Niihin pyrkimyksiin on harjoiteltava tavoitteellisemmin. Liikunnallisten tavoitteiden mukaisesti harjoittelu vaatii kuitenkin sitä että perusteet kehon toiminnalle ovat kunnossa. Suurten kuormien liikuttelu, pitkäkestoinen toistuva harjoittelu ja liikkumisen suuri intensiteetti vaativat sitä että liikkuvuus on kunnossa. Liikevälipalojen avulla kehostaan saa valmiimman ottamaan vastaan kovempitehoista liikuttamista ja harjoittelustaan turvallisempaa, erityisesti jos liikkuminen muutoin keskittyy samankaltaisena toistuvaan tekemiseen.

Olen pistänyt pystyyn Youtube-kanavan jolla tulen esittelemään esimerkkejä liikevälipaloista. Sieltä jokainen voi hakea ideoita ja etsiä omaan elämäänsä sopivia tapoja lisätä liikkumistaan.

Ravinto ja liikkuminen

En ole ravitsemuksen asiantuntija, joten en mieluusti anna ruokavaliosuosituksia. Haluan silti käsitellä ruokavaliomme vaikutusta liikkumiseen. Mutta en sillä tavallisella tavalla. En aio pohtia millä tavoin erilaiset makro- ja mikroravintoaineet vaikuttavat liikuntaelimistömme toimintaan ja minkälaista ruokaa syömällä voimme turvata optimaalisen ravitsemuksen. Ravintoaineiden sijaan olen kiinnostuneempi siitä miten ruokavaliovalintamme vaikuttavat liikkumiseemme.

Yksinkertaistettuna koko liikkumiskykymme tarkoitus on ylläpitää ravinnon saantiamme. Kasvien ja eläinten näkyvin ero on siinä että kasvien saadessa energiansa ja ravinteensa lähes passiivisesti, eläimet joutuvat liikkumaan näiden eteen. Emme tarvitsisi monimutkaista liikuntaelimistöämme jos voisimme imeä ravintoa auringonvalosta ja maaperästä suoraan.

Metsästäjä-keräilijä kulttuurissa elävät ihmiset liikkuivat (ja liikkuvat) ravintonsa eteen monipuolisesti. Ruoan hankkimiseen käytettyjen suurien liikkeiden, kuten kävelyn, juoksun, kiipeämisen, kantamisen ja heittämisen lisäksi tarvittiin paljon pieniä liikkeitä. Raaka-aineet piti vielä murskata, kuoria, leikata, jauhaa tai ainakin pureskella ennen kuin niistä sai ruokaa. Monipuolinen ruokavalio vaati monipuolista liikettä.

Nykyään on mahdollista elää toisin. Saamme ruoan enemmän tai vähemmän valmiina, eikä meiltä välttämättä vaadita edes liikkumista sen noutaaksemme. Kaikki ymmärtävät ne edut joita saa kävelemällä kauppaan ja kantamalla ostokset käsissä, mutta suuret liikkeet ovat edelleen vain pieni osa siitä ravinnon eteen tehdystä työstä joka tulee herkästi ulkoistettua.

Prosessoidulla ruoalla on huono maine. Termi on ongelmallinen, sillä kaikki mitä ravinnoksemme käytämme on prosessoitua. Jopa omasta puusta poimittu omena pitää ensin leikata ja jauhaa nieltävään kuntoon, jonka jälkeen entsyymien ja happojen avulla sen ainesosat saadaan pilkottua suolistossa imeytyvään muotoon. Oleellista onkin kenen toimesta ja minkälaisella energialla ruoan vaatima prosessointi on tehty.

Ruoka on muutakin kuin vain ravintoaineita. Se on myös mekaanista ärsykettä kehollemme. Omenan voi ostaa kokonaisena, soseena tai paloina. Kaikissa muodoissa siitä voidaan löytää samat ravintoaineet kuin kokonaisesta omenasta. Mutta mekaaninen ärsyke on erilainen näissä muodoissa. Omena voi olla helposti nielusta alas valuvaa muhjua, pari puraisua vaativaa suuhun sopivaa viipaletta tai käsien ja suun yhteispeliä vaativaa, etuhampaiden leikkaustyötä ja poskihampaiden jauhamistyötä vaativaa liikettä. 

Leukojen saama ärsyke on oleellista niiden vahvistamiseksi. Pehmeää ruokaa syömällä saadaan aikaan alaleukoja joihin kaikki hampaat eivät mahdu kasvamaan, öisin aktivoituvia leuan lihaksia hampaita narskuttamaan ja vähemmän tilaa nenänieluun hengityksen kulkea.

Prosessointiin käytetty energia on myös ekologinen ja eettinen tekijä. Jauhoiko omenan soseeksi syöjä itse käyttäen käsityökaluja vai kone jossain? Kaikki se työ jota ruoan eteen on tehty, on tehty jossain. Onko se tehty käyttäen fossiilisia polttoaineita tai alistettua työvoimaa? Vastuulliseksi kuluttajaksi kaipaava voi yrittää selvittää yritysten käyttämien käytäntöjen vaikutuksia ympäristöön ja sosioekonomisiin tilanteisiin. Mutta kaiken tämän selvittäminen on hyvin hankala tehtävä. Prosessoinnin ottaminen enemmän omiin käsiinsä on yksinkertaisempi konsti pitää huolta eettisyydestä kuin yrittää vahtia yritysten ja heidän yhteistyökumppaneiden toimintaa.

Yritämme löytää aikatauluihimme lokeroita liikkumiselle. Nipistämme ruoanlaitosta aikaa jotta pääsemme liikkumaan. Liikkumalla ravintomme eteen saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Toki salilla tehdyt isot nostot ja lenkkipoluilla juokseminen ovat tyylikkäämpi tapa liikkua kuin ruoanlaitto, marjojen kerääminen tai pähkinöiden kuoriminen. Eikä pienillä liikkeillä aina voida saavuttaa samoja hyötyjä kuin niillä suurilla. Suurten liikkeiden tarve on realistisemmin saavutettavissa urheillen kuin metsästämällä esi-isiemme metodeja käyttäen, joten kuntosalejakin tarvitaan. Mutta toisaalta suurilla liikkeillä ei myöskään saa kaikkia samoja hyötyjä kuin niillä pienillä. Liikkumisen hyödyt terveydelle ovat muutakin kuin vain rasvan polttoa ja lihasmassan lisäystä, myös pienet rakenteet kaipaavat liikettä toimiakseen kunnolla.

Mitä jos sen sijaan että pyrimme kovertamaan aikatauluihimme aikaa liikkumiselle ja koitamme selvittää yritysten toimintatapojen eettisyyttä ja ekologisuutta vähennämmekin ravinnon eteen tehdyn työn ulkoistamista? Tingimme hieman mukavuudestamme ja liikumme itse enemmän ja monipuolisesti ravintomme eteen. Ruoanlaittoon kuluva aika saattaa näyttää tuolloin kasvavan, mutta entä jos samalla ajalla saamme katettua osan liikkumistarpeestamme, kevennämme jättämäämme ekologista jälkeämme ja säästämme rahojamme?

Liikkuvuus

Mainitsen olevani liikkuvuusohjaaja ja kirjoitan paljon käyttäen termiä liikkuvuus, mutta tajusin vasta nyt etten ole sivuillani missään vaiheessa määritellyt sitä mitä liikkuvuus on. Liikkuvuus-termiin liittyy aika ajoin virheellisiä tulkintoja, joten katson oleelliseksi määritellä mitä se on ja tarkentaa miten liikkuvuutta voi kehittää.

Liikkuvuudella tarkoitetaan sitä liikelaajuutta millä niveliään pystyy liikuttamaan hallitusti. Hallinta on tässä se avainsana. Se on se osuus mikä helposti unohdetaan jolloin liikkuvuus sekoitetaan herkästi venyvyyteen tai notkeuteen. Luonnollisesti sillä kuinka pitkälle niveliä voidaan viedä passiivisesti on merkitystä myös liikkuvuudelle, mutta liikkuvuusharjoittelu ei ole pelkkää venyttelyä.

Passiivisella venyttelyllä voidaan lisätä nivelten liikelaajuutta, mutta notkeus ilman kontrollia ei ole paras mahdollinen tilanne. Loukkaantumiset tapahtuvat usein niissä tilanteissa joihin nivelten liikelaajuus sallii osiemme mennä, mutta joissa emme osaa hallita liikettä. Liikelaajuuden lisääminen ilman hallinnan kehittämistä pahimmillaan lisää loukkaantumisriskiä. 

Liikkuvuusharjoittelu on yksinkertaisimmillaan sitä että viedään niveliä ääriasentoihinsa halliten liikettä koko liikkeen ajan. Jo nivelten systemaattinen ja säännöllinen hallittu pyörittely parantaa ja ylläpitää liikkuvuutta. Välillä voi olla tarpeen tehdä erikoisempia harjoitteita jotta liike saadaan eristettyä haluttuun niveleen ja tietyillä lihaksilla suoritetuksi. Lisäksi hyvällä tekniikalla tehty voimaharjoittelu ja kaikki monipuolinen kehon liikuttaminen on liikkuvuudelle hyväksi.

Harjoittelua tehokkaampaa on kuitenkin suojata kehoa liikkuvuutta vähentäviltä tekijöiltä. Liikkuvuus vähenee koska keho pyrkii karsimaan niitä energiaa vaativia toimintoja joita ei käytetä. Moneen suuntaan laajasti liikkuva nivel vaatii enemmän lihastyötä jotta se pysyy vakaana. Energiantalouden kannalta keholle on siis edullista jumauttaa niveltemme asennot niihin jotka toistuvat usein ja joissa vietämme pitkiä aikoja. Energian liian vähäinen saanti ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa tapaa olla ongelma. Lisäksi liikkumattomuudella on negatiivisia vaikutuksia moniin muihin kehon järjestelmiin, esimerkiksi verenkierto- ja lymfajärjestelmään. Eli vaikka Buy ’n’ Large –leijutuolit olisivatkin todellisuutta, ei niissä eläminen olisi ongelmatonta.

Parasta mitä liikkuvuudelleen voi tehdä onkin vältellä samankaltaisina toistuvia asentoja. Eli istua lattialla tuolien sijaan, käyttää jalan liikkumisen sallivia kenkiä, liikkua muuallakin kuin tasaisilla pinnoilla ja muissakin suunnissa kuin suoraan edessään. Ja jos silti joutuu viettämään pitkiä aikoja samassa asennossa, rikkomaan sitä liikevälipaloilla ja taukojumpilla. Keho ei tiedä harjoitteletko jotain vai et. Kehon kannalta kaikki liikkuminen ja liikkumattomuus antaa signaalia kehittyä tarvittavaan suuntaan. Tunnin tehokas liikkuvuusharjoitus on parempi kuin ei mitään, mutta jos samaan päivään sisältyy kymmenen tuntia istumista, on helppo laskea kumpi antaa vahvemman signaalin sopeutua.